Kun mies masentuu..

onnistuuko puhuminen vaiko on lukkiutunut sisäänsä? Jos pystyisit järjestämään jotain yllätystä hänelle (saunailtaa kavereiden kesken jne) ja jos kieltäytyy lähtemästä,niin otat esille, että olet huolissasi hänen jaksamisestaan. Keskustelkaa, kerro, että olet huolissasi, kysy mitkä asiat ovat hankalia, mikä painaa.



Enne kaikkea hakekaa apua, hänelle ja sinulle ja yhdessä molemmille.

jos seksi, yhdessäolo jne. jää pois niin kyllä sitä pitkänkin ajan jaksaa ilman, jos on mihin tähdätä.

ja makasi vain sohvalla apaattisena. Vaimo luuli, että on masentunut, ja yritti kaikin tavoin auttaa ja patistaa lääkäriin. Paljastui sitten, että miestä "masensi" toine nainen.

Mies kyllä puhuu ja on luvannut hakea apua. Seksiä eikä muutakaan kivaa yhdessäoloa ei ole.. Ne on jäänyt pois, ja mies on tavallaan kuin elävä raato. Mikään ei kiinnosta ja mistään ei jaksa välittää.

Ensin yritettiin lääkehoitoja, mutta kun ei auttanut ja normaalielämä oli täysin mahdotonta kuvaan tuli sairaalajaksoja, terapiajaksoja, enemmän lääkkeitä... Seksi jäi täysin pois, uhkaili itsemurhalla jos jätän hänet, ja tosiaan, mitään normaalia elämää ei ollut, ei voinut käydä missään, ei kutsua vieraita, kaupassa pääsin käymään, sukkaparin valitseminen "aamulla" (vuorokausirytmi täysin sekaisin, valvoi aamuyöhön asti, makasi ja mietti sängyssä iltapäivään) vei pari tuntia.



No, ero tuli, en jaksanut "vastamäessä".

Ensin yritettiin lääkehoitoja, mutta kun ei auttanut ja normaalielämä oli täysin mahdotonta kuvaan tuli sairaalajaksoja, terapiajaksoja, enemmän lääkkeitä... Seksi jäi täysin pois, uhkaili itsemurhalla jos jätän hänet, ja tosiaan, mitään normaalia elämää ei ollut, ei voinut käydä missään, ei kutsua vieraita, kaupassa pääsin käymään, sukkaparin valitseminen "aamulla" (vuorokausirytmi täysin sekaisin, valvoi aamuyöhön asti, makasi ja mietti sängyssä iltapäivään) vei pari tuntia.

No, ero tuli, en jaksanut "vastamäessä".

Itseni on vaikea ymmärtää luovuttamista. en tarkoota, että olisit helpolla päässyt, mutta aina kannattaa yrittää. muutama vuosi ihmiselämässä on lyhyt aika. ENtä jos itse sairastuisit syöpään? Et kauheasti huuda hurraata hoitojen jälkeen. ja syöpä voi kestää vuosia, etkä parane. parempi ois kun mies jättäisi samantien, niinkö?

AP:n tapauksessa miehelle saatava lääkitys kohdalleen, voi olla että joutuu hakemaan oikeanlaista. Lääkärit kyllä on heti tyrkyttämässä. Mikähän se oli kun nukuttaa niin pirusti hetken kuluttua ottamisesta ja nukkuu 9 h hyvin, mutta on sitten tokkurassakin. Riittävä uni on tärkeää.

Pelkät lääkkeet eivät paranna lopullisesti, koska masennus ei ole pelkästään aivokemiaa. Kuitenkin lääkkeen avulla (syö vuoden / vuosia) avulla voi päästäylös suosta ja pikkuhiljaa elämään kiinni.

Kun lääkitys alkaa auttaa (sitä huonommin mitä pidemmälle sairaus edennyt), voitte siirtyä normaaleihin asioihin. Toivottavasti ymmärrät, että miehesi on sairas. Jos on sokea, ei pysty näkemään. Jos on masentunut ei pysty elämästä nauttimaan. Mutta EI PIDÄ LUOVUTTAA, masennuksesta SELVIÄÄ.

Ensin yritettiin lääkehoitoja, mutta kun ei auttanut ja normaalielämä oli täysin mahdotonta kuvaan tuli sairaalajaksoja, terapiajaksoja, enemmän lääkkeitä... Seksi jäi täysin pois, uhkaili itsemurhalla jos jätän hänet, ja tosiaan, mitään normaalia elämää ei ollut, ei voinut käydä missään, ei kutsua vieraita, kaupassa pääsin käymään, sukkaparin valitseminen "aamulla" (vuorokausirytmi täysin sekaisin, valvoi aamuyöhön asti, makasi ja mietti sängyssä iltapäivään) vei pari tuntia. No, ero tuli, en jaksanut "vastamäessä".

Itseni on vaikea ymmärtää luovuttamista. en tarkoota, että olisit helpolla päässyt, mutta aina kannattaa yrittää. muutama vuosi ihmiselämässä on lyhyt aika. ENtä jos itse sairastuisit syöpään? Et kauheasti huuda hurraata hoitojen jälkeen. ja syöpä voi kestää vuosia, etkä parane. parempi ois kun mies jättäisi samantien, niinkö? AP:n tapauksessa miehelle saatava lääkitys kohdalleen, voi olla että joutuu hakemaan oikeanlaista. Lääkärit kyllä on heti tyrkyttämässä. Mikähän se oli kun nukuttaa niin pirusti hetken kuluttua ottamisesta ja nukkuu 9 h hyvin, mutta on sitten tokkurassakin. Riittävä uni on tärkeää. Pelkät lääkkeet eivät paranna lopullisesti, koska masennus ei ole pelkästään aivokemiaa. Kuitenkin lääkkeen avulla (syö vuoden / vuosia) avulla voi päästäylös suosta ja pikkuhiljaa elämään kiinni. Kun lääkitys alkaa auttaa (sitä huonommin mitä pidemmälle sairaus edennyt), voitte siirtyä normaaleihin asioihin. Toivottavasti ymmärrät, että miehesi on sairas. Jos on sokea, ei pysty näkemään. Jos on masentunut ei pysty elämästä nauttimaan. Mutta EI PIDÄ LUOVUTTAA, masennuksesta SELVIÄÄ.

Kiitos tästä viestistä kirjoittajalle :)

tai sitten ei selviä...On taivaan tosi, että joillakin masennus kroonistuu ja jatkuu loppueämän, väliin mahtuu tosin usein vähän parempia jaksoja ja sitten taas romahduksia.



Kun monet keinot on kokeiltu ja vuosia tarvottu suossa, on oikeus luovuttaa ja pelastaa edes itsensä.

Itse sairastuin masennukseen fyysisen sairauden ja burn outin takia. Pahimmillaan nukuin 18 h päivässä, johtuen lääkkeiden sivuvaikutuksista. En jaksanut tehdä mitään tai innostua mistään. Muutuin aivan eri ihmiseksi. Kaikki kotityöt jäivät miehelle normaalin työpäivän päälle. Mies joutui hoitamaan kaikki lapsien asiat, itse yritin sillä alalla auttaa ja touhuta edes vähän lapsien kanssa. Seksiä ei ollut lähes vuoteen.



Olen miehelleni ikuisesti kiitollinen, että hän jaksoi hoitaa minut ja kodin. Toki sain terapiaa ja myös mies kävi pari kertaa keskustelemassa omasta jaksamisesta. Lisäksi puhuttiin miehen kanssa paljon keskenään. Tärkeintä minusta itsestä oli, että muistin kiittää ja kehua miestäni edes kerran päivässä . Todettiin, että ollaan sitouduttu tähän liittoon, vaikka minun sairauteni takia miehellä oli varmasti todella raskasta.



Olin kaikkiaan 8 kk:tta saikulla, lapset olivat päiväkodissa. Kiitoksena miehelle, ettei kertaakaan edes raskaan työpäivän jälkeen ärähtänyt, että miksi koti on edelleen sikolätti ja minä olen vain maannut sohvalla. Nyt voin taas hyvin, olen ollut syksystä lähtien töissä. Elämä on taas elämisen arvoista!

Miehen masennusjaksot ovat minullakin ihan sumun peitossa muistoissa. Niin rankkaa se oli henkisesti ja ihan fyysisestikin. Esikoisen ensimmäiset lauseet olivat: "Äiti itkee." ja "Isi nukkuu."



Itseäni ainakin helpotti kovasti kun mies hakeutui hoitoon. En ollut enää yksin vastuussa hänen terveydestään. Hoidon myötä mies myös kertoi avoimesti masennuksestaan sukulaisilleen ja tutuilleen. Tuo auttoi minua paljon. Masennus oli yllättävän yleistä lähipiirissä. Ei enää jatkuvaa valehtelua miksi meille ei voi tulla tai miksi mies ei pääse sukujuhliin. Ei pelkoa työn menettämistä kun mies oli (kuukausia) virallisesti sairaslomalla, eikä vain lintsannut.



Lääkitys alkoi tehota jo parissa viikossa. Siitä lähtien nappeja on sitten syötykin. Siis vuosia. Ihan normaalia elämää eletään. Välillä ylä- ja välillä alamäkeä. On tehty lisää lapsia ja ostettu omakotitalo. Minä olen välillä vuorostani sairastanut (vakavasti) ja mies on ollut vetovastuussa perheestä.



Masennuksesta huolimatta mieheni on oikein upea mies ja isä. Ei vaihtaisi häntä kehenkään. Niinkuin joku sanoikin, enhän jättäisi häntä muunkaan vakavan sairauden (kuten syövän) vuoksi.



Jaksamista sinne! :)