Lue keskustelun säännöt.
Sotilaan vaimona...
16.01.2010 |
Tilanne on sellainen, että alan olla ihan rikki. Miten tukisin miestäni parhaiten tai mitä sanoisin? Miten elän kun joka yö herään niihin huutoihin? Mitä sanon kun mies elää sotaa uudelleen? Kun syyttää itseään maailman pahuudesta? Onko meille vaimoille joku paikka mihin kääntyä? Joku joka kertoisi miten tämän kanssa eletään, tai joka edes tietäisi mitä tämä elämä on? Kaikki vinkit kelpaa... Kiitos.
Kommentit (18)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sota tekee ihmisille tuota, on aina tehnyt.
Ukkini (veteraani) näki sodan jälkeen joka ikinen yö painajaisia kuolemaansa saakka. Kun loppu lähestyi, hän sanoi odottavansa iloisena sitä, että siihen se vihdoin loppuu, se sota hänen kohdaltaan.
Olen sotilaan vaimo, enkä samaistu kertomukseesi miltään osin.
Kolmikymppisiä. Häthätää täysi-ikäidenä karkasi muukalaislegioonaan. Ei ollut edes oma sota... Sen päätöksen seurausten kanssa nyt elää.
Sen lisäksi, että minun ei niitä oikeastaan kuuluisi tietää, niiden perusteella olisi turhan helppo jonkun tunnistaa. Eikä se tähän oikeastaan edes liity. Haluaisin vain tietää miten tän kanssa ollaan. Pitääkö tässä itse lähteä avautumaan jonnekin ammattilaiselle vai?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muukalaislegioonasta on 90-luvulta lähtien muokattu Ranskan YK-joukkoja, joten ei pääse enää edes ampumaan kunnolla takaisin - saati että pääsisi kunnolla hyökkäämään ja tappamaan kapinallisia.
Muukalaislegioonan salaperäinen maine johtuu muun muassa siitä, että siihen voi halutessaan pestautua salanimellä ja -kansallisuudella, mikä on aiemmin houkutellut oikeutta pakoilevia rikollisia ja seikkailijoita. Nykyisin pseudonymiteetti on symbolinen "uuden lehden kääntäminen elämässä", sillä taustat tarkastetaan. Kolmen vuoden jälkeen tilalle voidaan ottaa oma henkilöllisyys.
Nykyään legioona on osa Ranskan armeijaa: se puolustaa Ranskaa ja toimii YK:n alaisissa tehtävissä muiden ranskalaisten joukko-osastojen ohella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suomen kuvalehdessä oli oikea juttu rauhanturvaajasta, jolle tuli myöhemmin stressireaktiot. Ei tuntunut apuja löytyvän viranomaisten kautta.
"Suomi on jättänyt maailmalta palanneet rauhanturvaajat kamppailemaan yksin ahdistuksen kanssa. Yksi veteraaneista on luutnantti Mika Vuolle, jonka tarina kerrottiin SK:ssa 37/2007."
http://suomenkuvalehti.fi/jutut/kotimaa/suomi-ei-huolehdi-rauhanturvaaj…
Nyt olet päässyt pätemään. Nyt olet kertonut kaikille sen mitä löysit wikipediasta. Onnea! Minulle ihan oikeasti riittää se yksikin vastaus jos joku tietäisi minne kääntyä tai miten toimia. En tarvitse suurta huomiota tai keskustelua. Vain jonkun vinkin siihen mikä edes EHKÄ toimisi minun todellisuuteeni. Siihen todellisuuteen mitä ei kerrota wikipediassa ja mikä hukkuu tilastojen alle. Kiitos jälleen. -Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ja anteeksi tuo aiempi "hikeentyminen". Vähän on langat lyhyenä nyt. Jäi huomaamatta tuo linkki äkkipuuskassa...
sellaista traumaterapiaa, todella tehokasta
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sinne pikkuhiljaa tuuppimalla hänet sain, mutta ongelma on kai tällä hetkellä se, ettei siellä uskalla näistä asioista niin puhua. Juttelee oikeastaan vain kuulumisia ja muita elämän pienempiä kipupisteitä läpi. Ehkä vielä joskus näitäkin...
Uskokaa tai älkää, mutta tämäkin auttoi kun sai vähän tuulettaa. Ehkä menen itsekin jonnekin. Jaksaisi ehkä paremmin itsekin tuokea toista. Kiitos kaikille!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
että tämä foorumi ei todellakaan ole oikea paikka sun "avautua".
Post Traumatic Stress Disorder.Tata on USA:ssa paljon kahden sodan seurauksena.
joten sillä mennään. Tuo silmänliiketerapia olisi varmasti kokeilemisen arvoinen asia. Itselle sitä ehdotettiin joskus aikoinaan, mutta jäi kokeilematta. Ei olisi tullut nyt mieleenkään, mutta hienoa että muistutitte moisesta. Kaikkea kannattaa varmaan tässä vaiheessa kokeilla (jos vaan mies suostuu).
sano miehellesi, sota loppui jo 1944....