Lue keskustelun säännöt.
Olisiko ihan väärin erota miehestä, joka ei ole mitenkään paha, mutta jota ei vaan jaksa?
01.01.2010 |
Siis mies ei ole väkivaltainen, ei huuda, ei sano pahasti. Mies huolehtii raha-asiansa hyvin, hän on ihan ok.
Meillä on iso perhe, lapsia 6, joista vanhin 16 ja nuorimmaiset 7kk ikäiset kaksoset. Kolme muuta ala-asteella. Nuorimmaiset ovat suuret yllätysvauvat (kierukka petti), mutta erittäin rakkaita koko perheelle.
Ja ongelma: Minusta tuntuu, että mies elää ihan omaa elämäänsä ja minä lasten kans omaani. Mies harrastaa, käy töissä, sopii menoja kavereiden kans, matkustelee.. Pitää tuota kaikkea ihan itsestäänselvänä, että voi tehdä noin. Olen joitain kertoja sanonut, että miten tunnen itseni mitättömäksi ja tuntuu pahalta, ettei hän huomioi minua ja että toivoisin hänen osallistuvan ARKEEN enemmän. Mutta nalkuttamaan en ole alkanut, koska minusta aikuisen ihmisen pitäisi itse ymmärtää, miten lapsiperheessä eletään.
Miehelläni ei ole mitään käsitystä esim. sellaisista perusasioista kuin moneltako kenelläkin alkaa /loppuu koulu, milloin esikoisen harjoitukset ovat (joka viikko samaan aikaan). Hän ei ole koskaan ostanut lapsille vaatteita, hän ei tiedä minkä kokoisia lapset ovat (esim. jos kummi kysyy vaatekokoa, ei tiedä edes suunnilleen). Hän ei ole ikinä osallistunut mihinkään vanhempainiltoihin tai perhetapahtumiin. Hän ei tiedä mikä on lasten lempiruokaa tai mitkä on lasten iltarutiinit, mikä iltasatukirja on menossa tai kenelle pitää viedä vesilasi sängyn viereen.
Minä siis käytännössä pyöritän perheARKEA ihan kokonaan yksin. Tottahan mies välillä pelaa lasten kans, pitää sylissä tai vaihtaa vaippoja. Mutta vain silloin kun hänellä ei satu olemaan mitään muuta.
Sanoo rakastavansa, sanoo ettei ikinä haluais menettää perhettään.. Mutta teoilla ei kyllä juuri koskaan osoita välittämistään.
Tämä asia oli tapetilla viimeksi silloin, kun meillä oli 3 alle kouluikäistä. Sitten jo helpotti ja ajattelin, että olkoon, mutta nyt kaksosten syntymän jälkeen olen pikkuhiljaa alkanut katkeroitumaan ja jopa miettimään, ansaitsisinko parempaa? Voisiko jossain tuolla olla mies, joka olis enemmän minua varten? Joku, joka haluaisi ihan oikeasti jakaa KOKO elämäni kanssani?
Kommentit (26)
kannattaa kertoa tuo kaikki ja eroaikeet miehelle, ei se varmaan ole tajunnut mitään. Tuskin nyt heti löydät halukasta miestä 6 lapsen sijaisisäksi, joka tekisi enemmän kuin miehesi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
koko rumban, työt/lasten hoitoon viemiset,entä seksi, kuinka tärkeää se on sulle? sun rahat riittäs?MIten
Olen sanonut selvällä suomen kielellä, että toivoisin hänen osallistuvan minun ja lasten elämään, lapsiperheen arkeen. Esim. kaupassa mies ei ole KERTAAKAAN käynyt yksin edes yhden lapsen kanssa. Ja minä käyn usein 3-5 lapsen kans.
Mitenkö jaksaisin yksin koko rumban? Niin siis minkä? Ongelmahan on, että minä nyt joudun pyörittämään koko hemmetin rumbaa yksin ja olen alkanut katkeroitumaan siitä, että miehellä on lapset ja perhe, josta hän voi vaan halutessaan nauttia ne parhaat palat, ilman että joutuu ottamaan vastuuta, siis huolehtimaan niistä jokapäiviäisistä velvollisuuksita, mitä vanhemman rooliin kuuluu.
Seksistä nautiin joo, mutta sekin on nyt melko vähäistä, juurikin tuon katkeruuden tunteeni vuoksi. Jos mies on vapaapäivästään 6t ollut kavereiden kans menossa, 4t maanut lukemassa kirjaa ja 20min lasten kanssa (kun olen käyttänyt koirat pikalenkillä) ja itse olen sinä aikana pessyt 2 koneellista pyykkiä, huolehtinut ruuat, laittanut kaksoset unille, tarkastanut kolmen koululaisen läksyt, soittanut teinin kaverin äidille teinien asioista, käynyt kaupassa, selvittänyt 5 isompaa ristiriitaa sisarusten välillä ja miljoona kertaa toivonut, että se toinenkin tekisi JOTAIN, niin eipä illalla haluta seksiä, vaikka siis haluja muutoin olisikin.
Ja siis jos tuo on ihan normaalipäivä, ei todellakaan mikään poikkeus.
Kyllä, olen katkera paska!
ap
ne joilla on asiat hyvin, voivat huudella asiaankuuluvia komenttejaan täällä, mutta ne jotka todella tietävät missä tilanteessa olet, ovat itsekin samassa jamassa. mukaanlukien minä.
meillä ei lapsia ole kuin kaksi, mutta tuntuu, että olisin PLAJON tyytyväisempi ja onnellisempi, jos ei tarvitsisi katsoa tuota keskenkasvuista kolmekymppistä tässä sivussa.
olen myös todella katkera kaikesta arkipyörityksestä, eikä ole auttanut vaikka kuinka olen asiasta sanonut, pyytänyt, huutanut ja kiristänyt =)
nyt en enää edes jaksa...
eroa tässä mietin minäkin... ja taidan lähteäkin.
näen omasta äidistäni, mitä ihmiselle tapahtuu, kun se jää suhteeseen ja katkeroituu tosi pahasti...
ne joilla on asiat hyvin, voivat huudella asiaankuuluvia komenttejaan täällä, mutta ne jotka todella tietävät missä tilanteessa olet, ovat itsekin samassa jamassa. mukaanlukien minä. meillä ei lapsia ole kuin kaksi, mutta tuntuu, että olisin PALJON tyytyväisempi ja onnellisempi, jos ei tarvitsisi katsoa tuota keskenkasvuista kolmekymppistä tässä sivussa. olen myös todella katkera kaikesta arkipyörityksestä, eikä ole auttanut vaikka kuinka olen asiasta sanonut, pyytänyt, huutanut ja kiristänyt =) nyt en enää edes jaksa... eroa tässä mietin minäkin... ja taidan lähteäkin. näen omasta äidistäni, mitä ihmiselle tapahtuu, kun se jää suhteeseen ja katkeroituu tosi pahasti...
Sinun pitäisi nyt itsekin katsoa pieliin ja kertoa tunteesi ääneen. Ei mies ole mikään selvänäkijä, joka tietää sanomattakin, että tarvitset apua arkeen. Ja myös omaa aikaa.
Usko pois, arki silloin tällöin vaippaa vaihtavan ja syliin ottavan miehen kanssa on helpompaa kuin yksin. Sinun pitää vaa oppia pitämään puolesi.
T: kolmen lapsen yh (nuorin 9 kk, aviomies kuoli, kun vauva 3 pv ikäinen)