Anoppini teki aikoinaan itsemurhan. Miten ja missä vaiheessa kertoisin lapselle?

Ehkä sitten kun lapsesi on aikuinen ja pystyy asiaa jotenkin käsittelemään.

Ellei kysy, mitä ihmeen väliä sillä on?

Sano vaikka että mummo oli sairas. Kyllähän masennus ym. ovat sairauksia, mitkä siihen itsemurhaan johtavat. Yli 10-vuotiaalle voisi jo harkita kertomista, lapsen henkisestä kehityksestä riippuen.

Meillä sukulainen hukuttautui. Lapsena olin siinä luulossa että oli onnettomuus. Vasta paljon myöhemmin kuulin loput faktat. En siitä aikuisena enää järkyttynyt.

Mitä he tuosta saisi?

Miksi haluaisit asian kertoa?

vasta pitkälle aikuisena minulle kerrottiin, että erään sukulaiseni kuolema oli itsemurha. Mitä sillä tiedolla olisin lapsena tehnyt?

Kamalinta mitä voi tehdä on salailla tällaisia asioita. Sitten nämä luurangot vain paisuvat sukujen kaapeissa.



Eli tieto siitä että mummo on kuollut riittää, kunnes lapsi kysyy, mihin hän kuoli. Jos kovin pieni kysyy, niin sanoisin ensin että mummo tuli sillä lailla sairaaksi ettei jaksanut enää elää. Vähän isompana (kouluikäiselle) kertoisin tarkemmin.

jo nuorena aikuisena joutunut kertomaan sukurasitetaudit ("mihin isovanhempasi kuolivat"). Täytyy siis jossain vaiheessa (ei lapselle tai alakoululaiselle) kertoa ainakin jotain.

on hyvä jossain vaiheessa tietää totuus. Salailu ei ole hyvästä. Anoppi oli skitsofreenikko ja itsemurha on todennäköisesti tehty harhaisessa mielentilassa. Eli sairauteen hän siinä mielessä kuoli. En tietenkään lähde sitä pienelle lapselle kertomaan. Ehkä sitten siinä vaiheessa kun lapsella on tarpeeksi kykyä ymmärtää mielen sairauksia ja niiden seurauksia. Veikkaisin itse jopa lukioikää... Toisaalta jo pienikin lapsi saattaa olla yllättävän kiinnostunut yksityiskohdista, jolloin pelkkä "sairaus" ei riitä vastaukseksi. Vai sanonko silloin vain, että mummi kuoli sairauteen ennen syntymääsi. Kerron sitten vähän tarkemmin kun olet vanhempi?

Ehkä sitten siinä vaiheessa kun lapsella on tarpeeksi kykyä ymmärtää mielen sairauksia ja niiden seurauksia. Veikkaisin itse jopa lukioikää... Toisaalta jo pienikin lapsi saattaa olla yllättävän kiinnostunut yksityiskohdista, jolloin pelkkä "sairaus" ei riitä vastaukseksi. Vai sanonko silloin vain, että mummi kuoli sairauteen ennen syntymääsi. Kerron sitten vähän tarkemmin kun olet vanhempi?

Kyllähän lapsi kiinnostuu asioista ja voi kysellä todella yksityiskohtaisia ja vaikeita asioita jo pienenä koululaisena - jotkut aikaisemminkin.

Meillä alkoi erittäin vaikeiden kysymysten tulva esikoisen ollessa 5-vuotias. Hän kyseli tuolloin mm. voiko joku aikuinen lyödä lasta, voiko aikuinen tappaa lapsen tai voiko lapsen varastaa. Vuotta, paria myöhemmin hän kyseli itsemurhasta. Oli ilmeisesti kuullut siitä joltakin kaveriltaan. Hän pohti, miksi joku haluaa tappaa itsensä ja miten itsensä voi tappaa.

Nyt 7-vuotiaana hän on kysellyt, mihin meidän sukulaisemme ovat kuolleet (kaikki ovat kuolleet sairauksiin, kuten syöpään). Lisäksi häntä on kiinnostanut, miksi lapsia otetaan huostaan, miksi lapsia annetaan adoptioon jne....

Eli en voisi suurin surminkaan kuvitella, että selittäisin hänelle mielen sairauksista tai itsemurhista jotain vasta lukioiässä! Lapselle pitää vastata silloin kun hän kysyy. Tietenkin vastausten pitää olla ikätasoisia ja vaikeisiinkin kysymyksiin ja pelkoihin pitää vastata niin turvallisuutta luovasti kuin pystyy.

Kaunistelu ei kuitenkaan kaikkiin lapsiin tepsi: ainakin meillä osataan AINA kysyä astetta pahempi jatkokysymys eikä hyväksytä mitään läpinäkyvää kaunistelua ja pehmittelyä. Lapsi haluaa tietää totuuden ja huomaa kyllä, jos aikuinen yrittää peitellä jotain. Se totuus pitää vain yrittää kertoa mahdollisimman lohdullisesti ja turvallisesti. :)

t. se joka sanoi, että totta kai pitää kertoa kun lapsi kysyy (en muista nroa)

Meillä äiti vastaa usein noin. Tosin lapsi kyselee ihan liian vaikeita teknisiä asioita, joista äiti ei tosiaan tiedä.



Tämä äiti varmaan vastaisi "oli varmaan vanha ja sairas, en tiedä, mutta niin yleensä kuollaan"

on paljon merkittävämpi tieto kuin itsemurha. Itsemurhasta ei tarvitse aktiivisesti kertoa, ellei lapsesi sitä jossain iässä kysy. Sen sijaan skitsofreniasta pitää kertoa viimeistään varhaisaikuisena! On tärkeää tietää, että itsellä on mahdollisesti perinnöllinen alttius sairastua, jolloin osaa hakea apua mahdollisimman varhain ja myös toipua hyvin.

Minä loukkaantuisin äärimmäisen verisesti, jos vanhempani salaisivat minulta jonkun sukulaisen itsemurhan. Tai minkä tahansa muunkin tuon luokan jutun. Ei nyt pienille lapsille tarvitse kaikkea kertoa, mutta teini-ikäisille viimeistään.

Älä vaan kerro lapsille vaan kierrä kysymys sopivasti epämääräisellä "pitkään sairastelulla" siihen asti, kun lapset on murrosiän ohi. Sitten on syytä kertoa ihan rehellisyyden takia.

Vaikka osaisivat kuinka tarkkaan kysyä - kun ei ole takeita siitä, että osaavat sen vastauksen kuitenkaan käsitellä.



Meillä vasta 5v kysyi, että tuleeko ihmisestä multaa kun kuolee - paras kaveri oli näin kertonut. Me ollaan tähän asti vastattu vain, että kuolleet menee taivaaseen. En lähtenyt valehtelemaan, vaan vastasin, että tulee. Siis ruumiista.

voi olla viisivuotiaalle aika traumaattista toi matojen ruoaksi joutuminen. Mitä pahaa siinä on tuonikäiselle kertoa, että sielu kuitenkin nousee taivaaseen?

Minusta noin tärkeässä asiassa ei saa valehdella. Sillä lailla saa vain petettyä luottamuksen, kun totuus tulee kuitenkin ilmi jossain vaiheessa.



Lapset ovat kuitenkin mestareita aistimaan perheen tunnelmia ja heille voi syntyä hyvin nopeasti jokin täysin väärä käsitys.



Samoin siitä skitsofreniasta on syytä puhua mahdollisimman asiallisesti. Se on periytyvä sairaus. Lapselle voi jäädä mieleen, että sairauteen kuolee (koska mummukin kuoli), joten ei ehkä aikuisenakaan uskalla hakeutua hoitoon.



Minusta kannattaisi kysyä apua vaikka neuvolasta tai vaikka mielenterveyden keskusliitosta. Varsinkin jälkimmäisessä luulisi olevan ihan vertaistukeakin ja käytännön kokemuksia. Neuvoloissakin pitäisi olla, mutta aina ei sieltä apua saa.

Hakekaa apua kertomiseen, miettikää miten kerrotte, mutta älkää salailko tai valehdelko.



13

lapsistani vanhin, nyt 16-vuotias on isoäitinsä nähnyt ja jotain hänestä muistaa. Oli reilun kaksi kun kuoli.

Meillä en ole vielä nuoremmille lapsille kertonut vaikka ovat 13 ja 8 vuotiaita. Asiaa ei ole varsinaisesti salattu, mutta isoäidin todellista kuolinsyytä ei ole myöskään varsinaisesti sanomalla sanottu.



Itsemurha ja mt ongelmat ovat kuitenkin niin vaikeita ja raskaita asioita että olen ajatellut keskustella niistä lasten kanssa kun ovat valmiita asian edes jollain tasolla käsittlemään ja sitä ei vielä ainakaan 13-vuotias ole. Vanhimman lapsen kanssa voisin asiasta jo keskustella jos haluaa puheeksi ottaa.

Hän ei ole asiasta kuitenkaan erityisesti vielä jutellut.



Asiaa ei tarvitse salata mutta ei erityisesti mielestäni myöskään ottaa puheeksi periaatteella että mitään ei lapsilta saa salata eikä piilottaa.



Nämä ehdottoman totuuden torvet eivät tiedä mistä puhuvat kun eivät ole joutuneet läheisen itsemurhaa ja siihen johtaneita seikkoja elämään omakohtaisesti!

No en ole läheisen itsemurhaa kokenut, mutta olen joutunut esikoiselleni kertomaan kuopuksen kuolemasta. Samoin sukulaisten mielenterveysongelmat ovat meidän perheessä koettua asiaa nekin.



Ainakin meille kaikki ammattilaiset ovat sanoneet, että asioista pitää puhua lapselle ja lapsen tasoisesti.



Minä muotoilisin tuon itsemurha-asian jotenkin niin, että mummi oli niin sairas, että ei jaksanut enää elää. Mummi päätti itse omasta kuolemastaan. Se ei ollut kenenkään syy. Näin siis alle kouluikäiselle.



Toki jokainen tekee omat päätöksensä, mutta on vaikea kuvitella missä iässä ihminen on riittävän hyvin valmistautunut ottamaan vastaan tiedon läheisen itsemurhasta.



21