Ristiriitaisia ajatuksia..
Jotenkin tuli kauhea mieliteko saada kirjoittaa tänne, en ole koskaan oikein kenellekkään kertonut todellisia ajatuksiani.. Siispä, tästä lähtee.. :)
Mieheni kanssa ollaan asuttu yhdessä nyt 2 vuotta. Suhteemme on ollut aina hieno, pieniä riitoja toki ollut mutta kaikki ollaan saatu aina selvitettyä ja rakkautta löytyy kummallekin.
Ongelma onkin siis minulla. Miehelläni on 3 -vuotias tyttö, joka asuu äitinsä luona ja on meidän luonamme aina muutaman päivän viikossa. Muutaman tunnin kerrallaan, lisäksi vähintään yksi yö viikossa. Järjestelyt menee ihan hyvin, ei isompia ongelmia yleensä.. Päällisin puolin kaikki on loistavasti, mutta minun sisälläni kiehuu.
Mieheni lapsi on ihana, tulen hänen kanssaan hyvin toimeen ja hänkin pitää minusta. Heti alusta asti olemme tulleet hyvin toimeen. Mutta nykyään minusta tuntuu että inhoan tätä lasta ihan älyttömästi.. Mikä on minusta ihan hirveätä sanoa "ääneen" koska eihän normaali ihminen voisi inhota tätä viatonta, ihanaa lasta! Ja siis.. Kuten otsikko kertoo, ristiriitaisia ajatuksia. Kyllähän minä pidän tästä lapsesta, olen kyllä kiintynyt. Mutta nykyään kun mieheni mainitseekin tästä lapsesta, minua alkaa inhottaa ja ahdistaa ihan mielettömästi. Inhotus alkaa jo päivän tai pari ennenkuin lapsi tulee tänne.. Ja minulla on armoton vitutus päällä. Stressaan ja mietin valmiiksi miten inhottavaa tulee olemaan kun se lapsi tulee tänne.. Mutta toisaalta taas, sitten kun lapsi on täällä niin se on pääosin ihan mukavaa. Yleensä iltaisin tulee sitten se vitutus.. Kun pitäisi saada lapsi nukkumaan jne.
Olen koittanut kertoa miehelleni tuntemuksistani, muttei hän ymmärrä. Hän sanoo vain että kyllähän sinä tiesit mihin ryhdyit, ja että kyllä se siitä. Mutta ei se vaan siitä.. Pakko tähän on keksiä jokin ratkaisu.
Joka kerta kun lapsi tulee tänne, minua ahdistaa. Kuitenkin ahdistus välillä katoaa, kun on kuitenkin mukavaa että se lapsi on siinä. Hänkin tykkää minusta, tulee syliin jne ja se on kivaa. Mutta välillä minun on pakko "paeta", uppoudun siivoiluun ja kaikkeen ettei minun tarvitsisi puuhata lapsen kanssa. En ymmärrä mikä minua vaivaa, eihän lapsen kanssa pitäisi olla näin vaikeaa..
Omia lapsia minulla ei ole. Itseasiassa sain tietää, etten voi todennäköisesti edes saada omia lapsia. Siitä lähtien nämä tuntemukset voimistuivatkin.. Välillä kun katson tätä lasta, mietin että miksi minä en saa omaa, mikä minussa on niin kamalaa etten saa. Tavallaan välillä "syytän" tätä lasta siitä että minä en tule koskaan olemaan oikea äiti.. Lapsen äitiäkin minä vihaan syvästi. Ehkä inhottavin ja ilkein ihminen jota olen ikinä tavannut. Ja näen hänet joka ikinen kerta kun näen tämän lapsen.. Ihan saman näköinen.
Mieheni ei tosiaan ymmärrä mikä minussa mättää, kun en tiedä itsekään.. En missään nimessä halua luopua miehestäni. Ja tiedän että ainut vaihtoehto olisi jättää nämä huonot ajatukset pois.. Mutta miten?! Nytkin ajattelen että en stressaa etukäteen huomista päivää kun lapsi tulee tänne, mutta huomaan taas miettiväni että voi vittu, mitä siitä taas tulee..
Kiitos ja anteeksi tästä viestistä, sinänsä turha viesti tälle palstalle mutta oli vain ihan pakko saada purkaa tuntoja edes jonnekin.. Kallonkutistajalla käyntiä olen harkinnut että edes jollekin voisin puhua, mutta en tiedä miten semmoiselle edes pääsee.. Enkä tiedä mitä sekään auttaisi. Kumpa vain pystyisin muuttumaan paremmaksi ihmiseksi ja voisin jättää nämä paskat taakse ja keskittyä hyviin asioihin...
Kommentit (8)
Itsellä 9-v. poika edellisestä liitosta, joka asuu pääsääntöisesti isänsä luona omasta tahdostaan ja miehellä 9-v. tyttö ja 7-v. poika. Olemme naimisissa ja meillä on 2 yhteistä lasta ja kolmas tulossa. Alussa meilläkin meni hyvin ja kaikki tulivat toimeen keskenään. Miehen exä vain on aiheuttanut meille molemmille harmaita hiuksia. Hän itse pilasi suhteensa pettämällä miestäni tämän kavereiden kanssa ja vaati sitten itselleen yksinhuotajuuden. Lapset kuitenkin asuivat meillä melkein koko ajan ja exä pyyteli mieheltäni apua kaikessa mahdollisessa ja yleensä juuri silloin kun lapset eivät kerrankin olleet meillä. Tilanne oli meitä kohtaan todella epäreilu eikä meillä ollut päätäntä valtaa omaan elämäämme, koska exä on vuorotöissä ja hyppyyttää meitä milloin mitenkin lasten hoito-tai harrastusasioissa ja yleensä ilman varoitusaikaa. Kun ensimmäinen yhteinen lapsemme syntyi tilanne alkoi rassata oikein kunnolla, koska pienen vauvan kanssa halusimme säännöllisyyttä elämään ja itse päättää menemisistämme. Emme todellakaan enää halunneet elää exän aikataulujen ja menojen mukaan. Vuoden takaisen huoltajuuskiistan jälkeen lapset ovat meillä joka toinen viikko torstaista maanantaihin ja yhden ylimääräisen yön, jonka exä saa mielivaltaisesti valita. Tilanne on edelleen epäreilu meitä kohtaan, mutta pitkän kädenväännön jälkeenkään exä ei muuhun suostunut. Mieheni vanhemmat ovat edelleen paljon tekemisissä exän kanssa, koska lapset ovat nykyisin sen ajan siellä minkä ennen olivat meillä. Exä on saanut mieheni vanhemmatkin sotkeutumaan asiaan ja heillä on lievästi sanoen hieman kieroutunut suhde mieheni aikaisempiin lapsiin. Niitä paapotaan ylettömästi ja ne saavat jatkuvasti erityiskohtelua, koska ovat erolapsia. Meidän yhteiset lapset eivät saa lähimainkaa sellaista kohtelua isovanhemmiltaan. Lisäksi he syyllistävät miestäni lasten tapaamispäivien vähentämisestä, vaikka entinen järjestely oli todella epäreilu meitä kohtaan. Lisäksi on miljoona muutakin syytä, mitkä ovat johtaneet siihen etten voi sietää enää mieheni lapsia. Olen ollut todella masentunut ja saan paniikkikohtauksen jo pelkästä ajatuksesta, että ne tulevat taas torstaina. Mieheni on onneksi ollut tukenani ja hänellä on samansuuntaisia ajatuksia. Hän sanoi, ettei hänellä ole enää mitään tunteita aikaisempia lapsiaan kohtaan ja olemme jopa ajatelleet vaihtaa paikkakuntaa, jotta saisimme ottaa etäisyyttä miehen vanhempiin ja exään. Onneksi täällä on muitakin samalla tavalla tuntevia ja pelkkä tieto siitä, että on muitakin jo hieman helpottaa.
Olen aivan samassa tilanteessa kuin sinäkin ja tunteet ovat aivan samanlaisia. Miehellä on 2 lasta, oiden tuleminen saa aikaan valtavaa ahditusta jo muutamaa päivää ennen saapumista. Kuitenkin viikonloput aina joten kuten sujuvat.
Itse olen myös lapseton ja sain PCO diagnoosin vuoden lapsen yrittämisen jälkeen kun ei tärpäänyt. Tutkimuksissa sitten vielä miehellä todettiin niin heikko siittiöiden laatu, että ainoa apu on "koeputkihedelmöitys". Nyt hoitoja ½ vuotta takana ilman tulosta ja ahdistus minkä tahansa lasten näkemisestäkin on kohta ylivoimaista. Saati sitten sen oman ihmisen, joka pitäisi olla sinun tukena ja turvana, joka ei ymmärrä yhtään sitä kuinka pahalta voi tuntua... Ensimmäinen miehen kommentti oli tutkimustulosten jälkeen, että onneksi tuli tehtyä lapset ajoissa. Sitten kyllä itsekin tajusi, että taisi tulla sanottua aika pahasti.
Mä en kohta kestä enää. Lapsettomuushoitojen aikaan, kun oikeasti on paljon vastaanottokäyntejä ja kipuja punktioiden jälkeen on onneksi sovittu, että keksitään aina jokin syy että lapset eivät tule ja saan levätä.
Oli ihana kuulla sinusta. Tää asia on varmasti jonkinlainen tabu ja myytti. Koska eihän näin "saa" tuntea. Ainakaan kenenkään ylijumalaisten ÄITIEN mielestä!
suht. vähän ja siinä ajassa sun on vaikea, melkeinpä mahdoton luoda omaa vastavuoroista suhdetta häneen. Jos sä olisit lapsen äidin hyvä kaveri ja tyttö tulisi teille yökylään + sulla olisi äidin valtuutus "kasvattaa", siis ohjata, hoitaa, neuvoa jne, niin silloin SULLA olisi lapseen suhde. Silloin sä saisit lapselta kiintymystä, luottamusta ikäänkuin palkaksesi. Terveet lapset yleensä osaavat olla sen verran ihania, että aikuisella sulaa sydän heitä hoitamaan.
Mutta äitipuolen rooli on toinen, koska lapsikin saattaa sen tietää, ettei tuo nainen ole äidin kamu, vaan "kilpailija-äiti". Kilpailija sekä oman äidin, että oman isän kanssa ja se näkyvä este sille, että äiti ja isä taas olisi yhdessä ja olisi yhteinen koti jne.
Tunteesi ovat täysin luonnollisia ja uskon että oma lapsettomuusongelmasi pahentaa vielä ajatuksia. Suosittelen ulkopuolisen ihmisen kanssa keskustelua!
luin viestisi, ja tuntui kuin olisin itse kirjoittanut sen... melkein sanasta sanaan kuulosti omilta ajatuksiltani :) olisi kiva vaihtaa enemmänkin ajatuksia kanssasi? vaikka sähköpostilla?
..joltakin osin.Kun minä ja mieheni aikoinaan muutimme yhteen minulla oli omat lapseni ja hänellä omansa.minun lapseni asuvat meillä ja hänen viettävät viikonloput kanssamme.
Minua ahdisti ja myös vitutti kun hänen lapsensa tulivat,vaikka kaikki sujui aina loistavasti ja lapset aivan ihania.Mitään ongelmia ei ex-puolisoidenkaan kanssa ollut.
Eräs miespuolinen ystäväni otti härkää sarvista, kun avaudiun hänelle tunteistani joista en aviomiehelleni uskaltanut puhua sanoen, että minulla on heikko itsetunto!ja vain ja ainoastaa sen vuoksi en siedä mieheni lapsia ,koska vertaan jollain tasolla tiedostamattanikin itseäni hänen ex-äään joka oli ja on edelleen pirun hyvännäköinen.
Työstin asiaa puolivuotta ja kuin palkinnoksi sain rakkuden myös mieheni lapsiin.
kun oivalsin oman ajatteluvammani se auttoi.
tässä yksi esimerkki...tsemppiä ja toivottavasti löydät ratkaisun.
aivan kuin omasta päästä! Olen niin monesti miettinyt, että olenkohan ainut ihminen joka voi tuntea näin - mikä helpotus että meitä on muitakin "samassa veneessä" kelluvia!
Itselläni on lähes sama tilanne.. Ollaan oltu pari vuotta yhdessä ja miehellä kuusivuotias poika. Todella reipas ja hyväntuulinen poika, josta kaikki pitävät todella paljon... Mutta minä en vain jotenkin pysty häntä sietämään. Ja siitäkös sitten tunnen kamalan huonoa omaa tuntoa. Kuinka voi vihata niin kivaa ja mukavaa lasta??
Tuntemukset ovat pikkuhiljaa vahvistuneet ja olen niiden kanssa ollut ihan ihmeissäni, että mistä nämä juontavat juurensa. Otin kylläkin härkää sen verran sarvista, että soitin itselleni ajan paikalliseen tk:hon ja varasin psykologille ajan. Muutaman kerran kävin juttelemassa ja helpotti kummasti kun sai ulkopuoliselle puhua.
Meille on tulossa ensimmäinen yhteinen lapsi näinä päivinä ja psykologin mielestä oli ihan normaaleja nämä minun tuntemukset. Että sitä haluaisi niin kovasti, että meitä olisi tämä meidän oma ydin kolmikko, jossa ei olisi muita, eikä siihen pysty hyväksymään toisen lasta.. Että näin saa tuntea, enkä silti ole hirviö (vaikka itse niin ajattelinkin).
Mies ei kyllä meilläkään ymmärrä tällaista yhtään, mutta olen koittanut kertoa, ettei kukaan tällaista tahallaan tunne, että mämä tunteet nyt vain kumpuavat jostain, eikä niille voi mitään!
Täytyy toivoa, että omat tunteet tästä tasoittuvat kun pääsee oman vaavin hoitoon.
Tsemppiä ihan mahdottomasti, emme ole yksin tunteinemme!
Ihanaa että on muitakin jotka tuntevat samallalailla. Miehelläni on 5 vuotias tyttö ja meillä yhteinen 1 vuotias poika, alkuun meni ihan mukavasti mutten voi enää sietää tyttöä. Haluaisin olla aina vain perheemme kesken, tiedän ettei näin tule käymään sillä eihän mieheni tietenkään voi kadota tyttärensä elämästä ja haluaisin pois tästä tunteesta mutten voi niille mitään!!
Voimia! olisi ihana vaihtaa ajatuksia esim sähköpostitse?