G: Milloin itkit viimeksi ja miksi?

Tänäänkin tullut itkukohtauksia jo monta. Lähinnä siksi, että tuntuu, ettei kukaan oikeastaan välitä minusta. Tietysti tämä joulunaika lisää sitä, joka joulu mulle tulee tämmöinen itkuisempi ajanjakso. Mies ja lapset saa joulukortteja, miehen sukulaiset soittelee ja kyselee joululahjatoiveita ja toivottelevat tervetulleiksi kylään, ja niin edelleen. Minulle ei soita kukaan, ei tule yhtään joulukorttia eikä hyvänjouluntoivotusta, eikä todellakaan kukaan pyydä kylään. Aattona joulukuusen alta pursuilee lahjoja, joista yksikään ei ole minulle. Tietysti joulu on ensisijaisesti lasten juhla, mutten vaan voi sille mitään, että joka joulu se harmittaa, että itse jää ilman. on harmittanut siitä asti, kun 7-vuotiaana tajusin, että muissa perheissä lapset saa joululahjoja (tai no, lahjoja ylipäänsä).



Pari tuntia sitten paketoin just lasten ja miehen lahjoja, ja tuli tosiaan taas itku siitä, että tässä ne on, meidän perheen lahjat. Eikä yksikään niistä ole mulle, tänäkään vuonna.

Mies halasi minua toisen kerran viikon sisällä ja huolestuin onko jokin hätänä. Sitten tajusin tuosta miten jumissa meidän suhde on ja menin tunniksi vessaan itkemään, toisen tunnin virutin kasvoja ettei mies tajuaisi minun itkeneen. (Joo, en osaa itkeä miehen nähden). En ole sen jälkeen itkenyt, on vain jatkuvasti jotenkin käppyrä olo.

Sanoitus oli niin nappiin sen kanssa, mitä halusin miehelle sanoa. Niinpä laitoin miehen kuuntelemaan sen ja tämä piti kovasti laulusta, muttei oikein hoksannut miten romanttinen juttu oli kyseessä. Myöhemmin melkein sitten vetistelin sitäkin, kun mukamas itkuherkkä ukko ei tajua mitään :D.

itkin joku aika sitte koko aja ihan kaikesta.. olin ruma, hyödytön, kukaan ei pidä minusta :D itkin siitä kun mieheni sanoi minulle "odota hetki" tulkitsin että hän ei jaksa minua enää tai jotain, en edes itse ymmärrä silloista käytöstäni, kiukkusin ihan mahdottomia, paiskasin lautasen seinään yms.. no selvisi että ne uudet e-pillerit eivät oikeen sovi mulle (:

Olin menettää rakkaan mieheni reilu vuosi sitten ja siinä hän oli nyt vieressäni nukkumassa onnellinen ilme kasvoillaan. Miten pienestä voikin elämä olla kiinni.

Mies ja lapset saa joulukortteja, miehen sukulaiset soittelee ja kyselee joululahjatoiveita ja toivottelevat tervetulleiksi kylään, ja niin edelleen. Minulle ei soita kukaan, ei tule yhtään joulukorttia eikä hyvänjouluntoivotusta, eikä todellakaan kukaan pyydä kylään. Aattona joulukuusen alta pursuilee lahjoja, joista yksikään ei ole minulle. Tietysti joulu on ensisijaisesti lasten juhla, mutten vaan voi sille mitään, että joka joulu se harmittaa, että itse jää ilman. on harmittanut siitä asti, kun 7-vuotiaana tajusin, että muissa perheissä lapset saa joululahjoja (tai no, lahjoja ylipäänsä).

Miten sinulla voisi sekä lapsuuden perheessäsi että nykyisessä perheessäsi olla sama ilmiö, että kukaan ei anna lahjoja sinulle? Kysehän on aivan eri joukosta ihmisiä.

Mietitäänpä. Valtoimenaan itkin ehkä joskus reilu kuukausi sitten. siis isosti ja paljon. Miehen sairauden takia. Siksi kun olen ylityöllistetty pyörittäessäni yksin tätä kaikkea.



Pikkuitkuja tulee vähän väliä. Sellaista siis, että nousee vedet silmiin ja on pakko pyyhkiä kyyneleitä. Ihan hyvästä ja pahasta. Hauskat kotivideotkin voi aiheuttaa kyyneliä. Olen vain niin väsynyt.

Vuosiin en ole itkenyt kuin parit itkut viime talvena eron yhteydessä. Nyt on asioita kasautunut melkolailla...



Tänään olen itkenyt, syitä on mm. mielipuolinen äiti, joulun läheisyys, rahattomuus, työttömyys (vastavalmistunut), ikävä entistä, ristiriidat nyxän kanssa, ikäkriisi ja joulun läheisyys (ensimmäinen joulu eron jälkeen). Kohta käyn sossun luukulla hakemassa kuukausirahani.

Jee, ei olis arvannut vuosi sitten mikä on elämän laita tässä vaiheessa...

...kun televisiosta tuli ohjelma jossa miehet ilmiselvästi välittivät vaimoistaan ja osoittivat heille hellyyttä. Oma mieheni oli juuri jäänyt kiinni valehtelimisesta ja salailusta (kuka tietää kuinka monennen kerran)ja tunsin kateutta ja itsesääliä ohjelmaa katsoessani.

Itkin ikävästä yhdessä mieheni kanssa, kaipaamme adolasta jo kotiin mutta vielä täytyy odottaa 2-3 kuukautta...

Maailma on niin epäreilu..

kävi kämmi ja auto meni ihan tohjoksi..

Itkuhan siinä tuli.

meidän vauva kuoli tänä syksynä. Avasin joulukortteja ja siellä ihmiset toivottavat iloista joulua. Ei se joulu ole kovin iloinen jos just on haudannut lapsensa.

eilen. Liikutuin kun 2v8kk ikäinen tyttäreni kaivoi pienestä lompakostaan isälleen lainaksi 40senttiä (ikinä ei ole käteistä nykyään kun on nuo kortit). Jakoi 10 senttisiä ja kahden jälkeen katosi isäänsä ja kysyi, että vieläkö lisää? Oli jotenkin hellyyttävä näky kun oli niin auliisti auttamssa muutamasta hassuta pennosestaan.



Tänään sai rahansa takaisin moninkertaisesti. :)

Itku tuli tämän ketjun surullisista tarinoista :(

Miten sinulla voisi sekä lapsuuden perheessäsi että nykyisessä perheessäsi olla sama ilmiö, että kukaan ei anna lahjoja sinulle? Kysehän on aivan eri joukosta ihmisiä.

Kyse on eri joukosta ihmisiä, kyllä - mutta ilmiö on silti pysyvä. Nykyiseen perheeseeni kuuluu mieheni sekä kaksi lasta. Lapset ovat niin pieniä, etteivät vielä osaa/tajua äiilleen lahjoja ostaa, ja mieheni mielestä hänen on "ihan turha" ostaa lahjoja minulle.

Tänään riitelimme rajusti sanallisesti. Olen itkenyt tänään jo monta kertaa. Kyllä menee vähän aikaa, että kerron miehelle enää murheistani tai puhun muutenkaan mitään ylimääräistä. Hän ei välitä, ei arvosta, ei osaa ja/tai halua tukea, suhtautuu ylimielisesti puhumisen tarpeeseeni.

Tänään riitelimme rajusti sanallisesti. Olen itkenyt tänään jo monta kertaa. Kyllä menee vähän aikaa, että kerron miehelle enää murheistani tai puhun muutenkaan mitään ylimääräistä. Hän ei välitä, ei arvosta, ei osaa ja/tai halua tukea, suhtautuu ylimielisesti puhumisen tarpeeseeni.

minunkin miehen mielestä puhuminen on turhaa. mielestäni mä en edes puhu paljoa, noin keskimäärin. silti pakko välillä selvittää ajatuksia, tunteita - ja kyyneliinhän se päättyy, kun mies on niin itsepäinen. välillä tuntuu, ettei sitä vois vähempää kiinnostaa.

Koitetaan jaksaa

toivoo kakkonen.

minunkin miehen mielestä puhuminen on turhaa. mielestäni mä en edes puhu paljoa, noin keskimäärin. silti pakko välillä selvittää ajatuksia, tunteita - ja kyyneliinhän se päättyy, kun mies on niin itsepäinen. välillä tuntuu, ettei sitä vois vähempää kiinnostaa.

Kun kuulin puolitutun ihmisen pienen lapsen kuolleen syöpään.