Lue keskustelun säännöt.
onko teidän mielestä todellakin normaalia että suree koiraa
19.12.2009 |
niin, että haluaisi kuolla itsekin?
ihmettelen tuota toista ketjua.
Elmään kuulee kuolema. Kun ottaa koiran tietää, että se tulee kuolemaan.
Ihmettelen myös niitä vastauksia, jotka tulivat sille joka oli hautanut isäänsä ja miehensä.
ei hän ollut tahdikas ei - mutta niitä vastauksia sisältäen mm sitä, että hän oli niitä tappanut ja oli muutenkin huono ihminen koska oli aina kun koira kuollut ottanut uuden..
kyllä maailma on omituinen jos koiran kuolema riinastetaan ihmisen kuolemaan!
Kommentit (19)
Kyllähän täällä joku joskus uhosi että jos koiransa ja naapurin lapsi putoaisi jäihin ja hän voisi pelastaa vain toisen, valitsisi koiransa.
Se oli jo aika sairasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suruja ei voi verrata. Koirastahan voi tulla ihan oikea ystävä ja perheenjäsen, ihmiseen verrattava.
mäkään en oikein tajuu sitä.. onhan se pyllystä ku elukka kuolee mut haloo....
no me ei voida ottaa mitään ku miehellä allergia, enkä ole ees tottunu eläimiin ku ei itellä ollu....
ehkä se tulee sitten siitä. ja munkin koirat ovat olleet perheenjäseninä. ja tietenkin olen surrut mutta tuollaista on jo mielestäni häiriintynyttä!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ollut äärimmäisen koirarakas, ja elämässäni on aina ollut koira, syntymästä asti. Olenkin elämän aikana haudannut useamman karvaturrin, osa vanhuuteen, osa sairauksiin. Se on osa elämää, kuten lähimmäisenkin menetys. Sitä surraan, mutta hetken päästä rakasta muistaa hyvällä, ja muistelee niitä hyviä hetkiä ilolla, ei kammottavalla puristavalla surulla enää menetystä.
Tuo yksi teksti tuolla ei ole mielestäni ihan tervettä. Aikansa voi tuntua tosi pahalta kun on juuri menettänyt rakkaan lemmikin, mutta että kahden vuoden jälkeen aikuinen ihminen ei ole päässyt menetyksen yli, ja vielä että haluaisi tappaa itsensä, niin on vahvasti merkki jostain pahemmasta ongelmasta.
- toki koiraa voi vielä haikeana ajatella tms, mutta jos tuolla tasolla aikuinen suree koiraa 2 vuoden jälkeen, ei tällä ihmisellä selvästi ole normaaleja ihmissuhteita ja/tai mielenterveys reistailee pahasti
- vaikka koira kuinka olisi ystävä, ei se silti IKINÄ ole verrattavissa ihmiseen. IKINÄ.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Äläpäs yleistä. Maalla asuvallakin voi olla rakas lemmikki, jota hoivataan ja hoidetaan, eikä se saa juosta vapaana ja laiminlyötynä pitkin peltoja.
mutta se toinen ketju oli jotenkin omituinen ja tuli sellainen olo, että muut olivat sitä mieltä, että on täysin normaalia
ollut äärimmäisen koirarakas, ja elämässäni on aina ollut koira, syntymästä asti. Olenkin elämän aikana haudannut useamman karvaturrin, osa vanhuuteen, osa sairauksiin. Se on osa elämää, kuten lähimmäisenkin menetys. Sitä surraan, mutta hetken päästä rakasta muistaa hyvällä, ja muistelee niitä hyviä hetkiä ilolla, ei kammottavalla puristavalla surulla enää menetystä.
Tuo yksi teksti tuolla ei ole mielestäni ihan tervettä. Aikansa voi tuntua tosi pahalta kun on juuri menettänyt rakkaan lemmikin, mutta että kahden vuoden jälkeen aikuinen ihminen ei ole päässyt menetyksen yli, ja vielä että haluaisi tappaa itsensä, niin on vahvasti merkki jostain pahemmasta ongelmasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kyllä minä surin koirani kuolemaa todella paljon ja syvästi. Jopa enemmän kuin isovanhemien kuolemaa ja ne isovanhemmat olivat läheisiä ja rakkaita.
Koira kuitenkin oli "se elämäni koira", eläin joka kulki mukana monissa elämän eri tilanteissa. Koira oli arjessa mukana ja kuoleman jälkeen se poismeno näkyi joka asiassa: arjen pyörittämisessä, arkirutiineissa jne. yksinkertaisesti kaikessa.
En ehkä olisi surrut niin paljon jos kuolema ei olisi tullut niin ns. puskista ja yllätten, hyvin epäreilulla tavalla. Ensimmäiset viikot koiran kuoleman jälkeen olivat todella raskaita, oman surun lisäksi kun piti tukea myös lapsia, joille koiran äkillinen kuolema oli kova paikka. Koira kun oli lapsille lähes supersankari, joka suojeli ja vahti taloa =)
Vielä vuosia koiran kuoleman jälkeen en itkemättä pystynyt puhumaan/ kirjoittamaan koiran kuolemaa edeltävistä tapahtumista ja koiran kuolinkamppaluista.
Olen ihan tervepäinen, vahva, tasapainoinen nainen, jolla on ihan vilkas sosiaalinen elämä ja paljon hyviä, läheisiä ystäviä =)
maaseudulla ei surra eläimiä t. maalaistyttö
Terv. Itsekin maalainen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
- mielestäni eläimen sureminen on normaalia
- jos suree niin paljon, että haluaa kuolla, on surijalla todennäköisesti mielenterveysongelmia, joita lemmikin kuolema on pahentanut
- jollekin koira tai muu lemmikki saattaa olla läheisempi kuin ihminen. eivät kaikki viihdy ihmisten kanssa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja aina on myös lemmikkejä ollut. Jopa noissa tuotantoeläimissä on yksilöitä, joiden teuraaksi laitto tuntuu erityisen pahalta vielä pitkänkin ajan kuluttua.
Surun määrää tai laatua on vaikea verrata, koska tunteet ovat aina subjektiivisia kokemuksia.
Minulla ei koskaan lapsena ollut lemmikkiä, asuimme kaupungissa eivätkä vanhempani suostuneet lemmikin ottoon. Vasta aikuisiällä sain ensimmäisen lemmikkini, koiran. Tästä lemmikistä todella tuli minulle läheinen perheenjäsen.
Kärsimme mieheni kanssa useita vuosia lapsettomuudesta ja näitä yritysvuosia vielä edelsi opiskelut ulkomailla, jolloin ei lapsien saanti edes haluista huolimatta tullut kysymykseen. Hankimme koiran, johon tuhlasimme kaiken rakkautemme, jota meillä riitti. Koiramme oli meille suuri lohtu ja tuki lapsettomina vuosina. Nyt myöhemmin olemme saanet kaksi lasta, kaksoset, joita rakastamme suunnattomasti, mutta eritavoin kuin koiraamme. Molempia siis rakastamme hyvin paljon, mutta toki eritavoin. Valitettavasti meidän ensimmäinen pikkuisemme sairastui ja kuoli puolitoista vuotta sitten. Se oli meille kova pala. Emme sure koiraamme niin, että se vaikuttaisi elämäämme joka päivä, pikemminkin muistelemme usein hymyssä suin sitä pientä ihanuutta, joka aikoinaan toi meille niin paljon, etteivät sanat riitä kuvaamaan
Jokaisen läheisen menettäminen sattuu. Sillä hetkellä kun kuoleman kohtaa, ei sitä surua voi verrata mihinkään. Sitten se, kuinka asioista pääsee yli onkin toinen juttu. Itse surin valtavasti kun nuori koirani kuoli yllättäen, mutta pääsin asiasta kuitenkin yli nopeasti. Voisin kuvitella, että vaikka oman lapsen menettämisestä ei pääsisi yli kokonaan koskaan...
vuosia. okei, itkuhan jokaisella tulee, jos rakas lemmikki kuolee, mutta ei sitä voi rinnastaa mitenkään läheisen ihmisen kuolemaan. Olen itse koiraihminen ja lähellä on paljon muitakin koirien ja kissojen omistajia, ja kaikki ovat menettäneet joskus lemmikkinsä. Lemmikkiä surraan päivä tai kaksi tai pari viikkoa, mutta se menee ohi. Lemmikki voidaan korvata uudella.
[quote author="Vierailija" time="19.12.2009 klo 18:30"]
Lemmikki voidaan korvata uudella.
[/quote]
Ei se ihan niin mene. Minulle jokainen lemmikkikin on yksilö, jota ei uusi korvaa.
Ja kyllä, olen surrut ja tulen suremaan menehtyneitä lemmikkejäni enemmäin kuin useankaan ihmisen kuolemaa.
Ei se ole normaalia. Ei eläin saa olla ihmiselle niin arvokas, että sitä surtaisiin vuosia.
Minusta koirien murehtiminen on tämän nykyisen kaupunkivihreän luonto- ja eläinkäsityksen tulosta. Ei ymmärretä elämän kiertokulkua ja kuoleman välttämättömyyttä, ei tajuta koirien luontaista elinkaarta. Sen sijaan kulutusmediasta opittu yletön sentimentaalisuus ja itsekeskeisyys kyllä hallitaan.
Eläin ei ole ihminen. Eläin on mukava lemmikki ja kaveri, söpöä seuraa lapsille ja monen yksinäisen ihmisen pelastus. Mutta silti eläin on myös ruokaa ja resurssi, ihmisen käyttöön tarkoitettu. Eikä tässä ole mitään pahaa.
T. Kissaihminen itse.