löin äidilleni luurin korvaan

Päh ja pöh. Mua niin vtuttaa taas. Olen vähän 'aina' ollu äitin kainalosauva (äiti pian 60v, minä 30v), siis jostain teinistä asti. Aikusena se on välillä ollu jo tasavertaisempi suhde ja olen jopa tullut kuulluksi äitini puolelta mutta äidin mt-ongelmat on kai taas pahentumaan päin tai lääkitys ei ole ihan kohdillaan kun kiihtyvään tahtiin maailmassa ei ole enää mitään muuta kuin hän itse asioineen. Mitään ei kykene kuuntelemaan eikä vastaanottamaan.



Mulla nyt sitten on kuitenkin ollu tässä vähän hankalaa ja koetin sitte soittaa äitille ku kaipasin sellasia hyviä juttuhetkiä, joita meillä aina ajoittain on. Ei se kuitenkaan onnistunu vaan aina kun aloin puhumaan omasta ja lasteni elämästä, äiti siirsi aiheen takasin itseensä ja lähiympäristöön. Mulla sitten meni hermo ja kysyin että 'kiinnostaako sua ylipäätään mikään muu kuin sinä itse?' ja kun siihen ei mitään järkevää vastausta tullut (minäminää vain ja selityksiä ja sama minäminä-litania jatkui) niin päätin puhelun toteamalla että 'eii tää johda mihinkään, palataan'.



Mä olen nyt kuukausia kuunnellut äitiä hyvin ykspuolisesti, koettanu ymmärtää ja ajatella et sillä vaan on vähän vaikeeta jne, mutta ei kai sitä kukaan loputtomiin jaksa kun ei tule itse lainkaan kuulluksi tai huomioiduksi. Siis ei edes sen vertaa että puhelun alussa edes kohteliaisuudesta kysyis et kuinka on menny. Mä en vaan enää ja jaksa. Ja mulla on yllättäen huono olo sen takia.