Lue keskustelun säännöt.
Luulin työkaveruuden olevan ystävyyttä, mutta näköjään se olikin yksipuolista :(
15.12.2009 |
Olen tullut hyvin juttuun erään työkaverini kanssa sen pari vuotta, jonka olemme tehneet töitä yhdessä. Olemme jutelleet paljon muutakin kuin työasioita.
Minulle on muodostunut tätä työkaveria kohtaan luottamusta, joka on ihan erilaista kuin muiden kohdalla. Muut ovat ehdottomasti VAIN työkavereita, mutta tätä yhtä olin jo alkanut pitää ystävänä.
Viime aikoina elämässäni on ollut vaikeaa, ja olen muutamaan kertaan puhunut asiasta tälle työkaverilleni. Hän on kuunnellut ja osoittanut yleisen tason empatiaa.
Nyt kuitenkin tyrmistyin, kun kuulin MUUTA KAUTTA hänen kokeneen aivan saman asian tahollaan. Heräsi vain yksi kysymys: miksei hän voinut kertoa minulle siitä?
Joo joo, tiedän ettei kenelläkään ole velvollisuutta tilittää minulle elämäänsä. Mutta tuntui tosi oudolta tuollainen, että minä jaan toiselle syvän, kipeän asian, ja toinen on niin kuin ei olisikaan, vaikka on itse kokenut aivan saman ja vielä samaan aikaan kuin minä. Jotkut muut kuitenkin asiasta tiesivät, kun heiltä sen kuulin.
Olenko minä tulkinnut työkaveriani ihan väärin nämä kaksi vuotta? Olenko minä ollutkin hänelle pelkkä taakka, en ystävä tai edes kaveri? Kai hän olisi kertonut omasta kokemuksestaan, jos pitäisi minua edes jonkin tason kaverina.
Olen jotenkin tosi pettynyt ja kadun että puhuin hänelle. Tuntuu että olen riisunut itseni kipeästi toisen edessä, eikä hän olekaan välittänyt minun kuulumisistani "oikeasti".
No niin, saatte haukkua lapselliseksi, mutta toivoisin myös asiallisia vastauksia.
Kommentit (10)
mutta tuskin hänkään on kipeää asiaa kertonut kenellekään muulle kuin jollekin luottohenkilölle. Tällä kertaa se et vain ollut sinä. Se ei kuitenkaan kerro siitä, että hän ei arvostaisi sinua ystävänä. Jostain syystä hän vaan ei halunnut jakaa kokemusta sinun kanssasi, me emme syytä tiedä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ettei halunnut tuoda keskusteluun sitä omaa ikävää asiaansa vaan halusi kuunnella sinun tarinasi ensin. Ehkä kertoo sitten myöhemmin. Mulla on kaveri joka aina kääntää keskustelun tavalla tai toisella itseensä. Kerran tilitin hänelle kun on rankkaa kun lapsella on hengenahdistus ja joutui sairaalaan. Siihen sitten hän tilittämään että kun heilläkin on niin rankkaa kun on niin kiire koko ajan ja kämppä siivoomatta ja mies reissussa jnejne. Hän ei yhtään "kuunnellut" minun tilitystäni.
En tiedä ymmärsitkö tästä mitä ajan takaa tuossa sinun tapauksessasi...
Olen vanhin lapsi ja aina muiden olkapää. Omia juttua en juuri tuo esille. Varsinkin tuollaisessa tilanteessa tuntuisi, että "yritän varastaa show'n", jos alkaisin omia huoliani kertomaan.
Oli silmiä aukaisevaa lukea tarinasi. En tiedä päteekö sitten työkaveriisi, mutta minä ainakin tunnistin itseni.
Ehkä asia on hänelle kipeä, ehkä hän halusi kuunnella sinua eikä tuoda itseään esille tai sitten hän ei sillä hetkellä halunnut avautua. Mutta älä nyt tuosta loukkaannu. Jos aiemmin olette olleet ystäviä, tuskin se tähän lopahtaa. Työpaikka voi olla joskus hieman hankala paikka ystävystyä tai ylläpitää ystävyyttä. Minä tarvitsen ystävyydelle aikaa ja rauhaa. En usein pysty työkavereille puhumaan työpäivän keskellä, kun on kiirettä ja häsläystä.
kun mainita toiselle, että minullekin on käynyt noin. Sehän on vaikeassa tilanteessa mitä parasta lohtua ja empatian osoittamista. Tietenkin on hienotunteista antaa pääasiallinen puheenvuoro sille, joka kertoo huolistaan ensin. Mutta ihmettelen kyllä, miksi kokisit varastavasi shown kertomalla myös omista asioistasi.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta onko työkaveri nainen vai mies? Tuli vain mieleen, että ainakaan miehille ei ole kovin luontevaa tilittää omia murheitaan, vaikka olisi kokenutkin samaa kuin toinen.
Jos taas työkaveri on nainen, niin ehkä asia oli hänelle siinä vaiheessa liian kipeä, tai sitten hän ei halunnut avautua tuolla tasolla kesken työkiireiden.
Toivon, että nämä muut ovat oikeassa. Mulla on vähän erilainen kokemus työkaverista, jota minäkin erehdyin pitämään ystävänä. Tulimme hyvin juttuun (minun mielestä) ja kerroimme toisillemme paljon asioita ja keskustelimme myös "syvällisiä". Jossain vaiheessa minulle kuitenkin selvisi, että hän piti minua VAIN työkaverina ja ystävät olivat erikseen.
Tunsin oloni todella petetyksi ja myös surulliseksi pitkän aikaa. Tuli tunne, että näinkö huono ihmistuntemus minulla todella on.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kannattaa muistaa että ihmiset kokevat asiat eritavalla...! Vaikka asia olisikin kipeä (esim. avioero, keskenmeno, oman vanhemman kuoleminen tm.)ja ISO juttu, niin ihmisillä on erilaiset tavat kösitellä ja suhtautua asioihin.
Jotkut oiken rypevät siinä pahassa olossa ja tuskassa, huutavat ja parkuvat pahaa oloaan ulos jne. Toiset taas ottavat asiat "tämä on vain elämää"-asenteella. Kumpikaan tapa ei ole toista oikeampi/väärempi...! Ihmisiä vaan on erilaisia.
Jos ajatellaan vaikka avioeroa (joka johtuu vaikka siitä että mies hylkää kun löytää uuden)joku jää roikkumaan ex:ään ja on katkera jne. pilaa jopa oman elämänsä asian vuoksi, ja toinen ottaa ilon irti elämästä, eli unohtaa menneisyytensä ja katsoo tulevaisuuteen valoisasti!
Jos on sama asia mutta kaksi erilaista käsittelytapaa, niin ehkä toinen ei viitsi sanoa "mulle käyny toi sama juttu" tm. Ja tämä voi olla ihan fiksua, koska se toinen ei välttämättä ymmärtäisi miksi toinen käyttäytyy niin eri tavalla asian suhteen, voisi jopa aiheetta loukkaantua.
Keskenmenosta ei ole kyse. Työkaveri on mies eikä molempien kokema asia ole mitenkään sukupuolesta riippuvainen.
Ja ennen kuin kukaan rupeaa kuittailemaan tai ilkeilemään: olemme todellakin vain ystäviä (tai vain työkavereita?), emme mitään enempää. Minulle on aina ollut myös miespuolisia hyviä ystäviä.
ap
Minä olen joskus jättänyt tuomatta esiin työpaikkakeskustelussa sen, että olen itse kohdannut juuri silloin puheena olleen ilmiön. Tein näin äskettäin jutellessani "hyvän" työkaverin kanssa, joka on sellainen ihminen jolle periaatteessa voisi kertoa kaikenlaisia asioita. Haluan vain pitää työpaikan sittenkin astetta neutraalimpana ympäristönä emotionaalisesti kuin yksityiselämäni ja menneisyyteni.