Ongelma tämäkin...
Ajattelin nyt kirjoittaa siitä tänne jos joku osaisi antaa jotain tukea. Siis ongelma on se että pelkään ihan hirveästi että joku läheiseni kuolee, siskoni tai isä ja äiti. Ja mietin että miten sitten pärjään kun vaikka äiti kuolee.Onko tää normaalia, ja kokeeko kukaan muu tälläistä?
Kommentit (8)
Mulla ilmeni tuollaista silloin, kun olin masentunut.
Ei mulla muita masennuksen oireita kovasti ole ollut. Toki eihän sitä itse ole paras diagnoosin tekijä... Tuntuu jotenkin niinahdistavalta että ku isä ja äiti kuolee, sinne minun lapsuuden kotiini, vnahaan taloon, ei jää ketään ja se rapistuu ja ja ja...
tuli lasten syntymän jälkeen. Harva se päivä käy mielessä et mä kuolisin jos jommalle kummalle sattuis jotain... tai et mies ei ikinä pärjäis yksin lasten kaaa jos mä kuolisin... yms.. itsekseen tulee mietittyä, et mitä jos mulla tai lapsilla tai mutsilla ois joku syöpä tms... mullaki ikää 26v.
En kestä ajatusta, että esimerkiksi pikkuveljeni kuolisi. Näen painajaisiakin. Entä sitten kun äitini kuolee, miten pystyn elämään ilman häntä?
En ole menettänyt ketään todella läheistä ihmistä ikinä. Hautajaisissa olen ollut, enkä kestä sitä surua, mikä siellä on läsnä. Olen hirveän herkkä ja itken pienimmästäkin liikutuksesta.
Onneksi nämä pelot ovat hiukan helpottuneet ihanan avomieheni ansiosta. Ajatus siitä, että tulen itse olemaan äiti, auttaa. Ja hän tulee olemaan tukenani aina.
No, täällä eräs samanlainen. Ikävät ajatukset ovat välillä vahvempia, välillä jäävät taka alalle, jos on paljon puuhaa.
Kun esim. sikainfluenssasta alettiin uutisoimaan, menin aivan sekaisin, pelksin hysteerisesti, enkä syönyt, en juuri nukkunut, pelkäsin, että lapseni kuolevat käsiini, eikä voi mitään jne.
Olen käynyt 2 kertaa psykiatrilla ja kun kerroin näistä (pakko)ajatuksistani jne - hän teki diagnoosin, jonka nimi on OSD - muistaakseni. Eli jonkinmoinen pakko-oireinen häiriö.
Mulla on ollut lapsuudesta saakka tollasia ajatuksia, oleellistahan niissä on se, ettei niistä "pääse eroon" - eikä niitä haluaisi ajatella, mutta aivot vaan työntävät toinen toistaan karmeampia mielikuvia ja ajatuksia päähän:(
Mulle suositeltiin lääkehoitoa, kuulemma ssri-lääkkeillä on saatu kohtalaisia tuloksia aikaa. Mutta kaltaiseni/kaltaisemme jengi on kuulemma aika vaikeita hoidettavia, joten lääkehoidosta ei välttämättä ole hyötyä. Itse en lääkkeitä mahdollisetn, yleisten, sivuoireiden vuoksi hakenut; en halua lihota, en halua, että seksi lakkaisi huvittamasta ( tämän enempää, millä mallilla se nyt jo on ), enkä muutenkaan halua simuloida persoonani millään tavalla, vaikka se niin häiriintynyt sitten kaiketi onkin.
on selvä pohja tällaiselle neuroosille, joka siis on mielenterveyshäiriön lievä hoito (=ei tarvi puhua hulluksi tulemisesta). Kyse on nyt lähinnä siitä, että häiritseekö se normaalia elämää? Jos häiritsee, niin sitten kannattaa hakea apua.
Toi pakko-oireinen häiriö on toinen vaihtoehto. Se muistuttaa lähinnä päähänpinttymää, joka ahdistaa.
Toinen vaihtoehto on yleistynyt ahdistuneisuus, jossa ollaan just ylihuolestuneita kaikesta mahdollisesta vaihdellen. Itsestä tai lähisukulaisista. Lähinnä sellasta, että pelkää että jotain pahaa tapahtuu itselle ja muille ja se ei pysy yhtään normaaleissa mittakaavoissa. Sellanen voi oikeesti olla aika lamauttavaa.
Kaikilla on ahdistusta ja se on normaalia. Epänormaalia se on silloin, jos se on todellisuuteen nähden (ei syytä pelätä tätä asiaa) liioiteltua ja aiheuttaa itselle ahdistusta paljon, joka vaikeuttaa normielämää
Kai nyt jokainen 26-vuotias tajuaa, että vanhempi ikäluokka kuolee, mutta ei se tuollaista pelkoa selitä.
Olen 26 vuotias... Ja tämä on alkanut tässä muutaman vuoden sisään.