Kirjallinen selostus mukaan psykiatrille mennessä

aika monet tekevät niin.



mutta muista, että välttämättä homman idea ei olekaan "selittää asiaansa selvästi" vaan ylipäänsä puhua siitä, niin että ajatukset vähitellen selvenee itsellekin.

Eihän sitä pakko ole antaa mutta se voi selvittää omia ajatuksiasi että mistä haluat puhua. Voit vaikka vähän itkeä jo valmiiksi sitä kirjoittaessa niin että ei ehkä sitten niin paljon itketä kun juttelette. Hedelmällisintä kuitenkin lienee käydä keskustelua, vaikka sitten itkettäisikin. Kirjoitelma on yksinpuhelua ja psykiatrikäyntien idea on olla dialogia. Eiköhän se psykiatri ole tottunut ihmisten tunteisiin joten itkua ei tarvitse pelätä.



Ei ehkä kannata mennä ensikäynnille monikymmensivuisen elämäkerran kanssa kaikki diagnoosit ja hoitosuositukset valmiiksi tehtynä mutta eipä jossain ranskalaisten viivojen listassa muistin ja ajatuksen tukena mitään pahaa ole.

mutta toisaalta sitä itkua ja tunnepitoista selittämistäkin on turha pelätä, ehkä niiden asioiden ääneen sanominenkin avaa joitakin lukkoja, joita on hyväkin avata. Vaikka sitten tulisi itkettyä samalla.

Minulla oli ja on sama vika; alan heti itkeä kun kerron tapahtumista/tuskasta/ahdistuksesta yms.



Kävin muutamalla lääkärillä ennen psykiatrille menoa. Vein heidän viestinsä mukanani. Kun kyyneleet alkoivat valumaan, enkä enää kyennyt puhumaan, annoi näiden lääkärien lausunnot hänelle. Lukemisen aikana sain itseni jäleen koottua ja pystyyimme jatkamaan keskustelua.



Teet oikein viisaasti kun kirjoitat kaiken haluamasi paperille.

Oman tuskan ääneen sanominen ja kertominen on niin iso kynnys, että ainakin minut saa välittömästi itkemään.



Kirjoita kaikki paperille. Siltä varalta, ettet pysty hetkeen puhumaan.



Voimia Sinulle! ;)

Mä kävin psykoterapeutilla, ja mulle paras tapa oli se, että käyntien välissä työstin asioita kirjoittamalla. Itkin kirjoittaessani, itkin lukiessani kirjoituksiani, pelotti antaa luettavaksi, helpotti saada kommentteja kirjoittamaani (sain ihan kirjallisia kommentteja kotiin vietäväksi), helpotti keskustella kirjoittamastani...



Ja lopputulos on se, että mulla on paperilla paljon käymästäni prosessista, ja jälkeenpäinkin on ollut hyvä lukea tekstejä, ihmetellä tätä prosessia. Nyt, muutaman vuoden kuluttua, lukeminen ei enää itketä - ja voin myös puhua kipeistä asioista itkemättä.



Rohkaisun sana vielä - asioitten läpikäyminen on kamalan kivuliasta ja vie paljon energiaa, mutta kyllä se sitten jälkeenpäin katsottuna kannattaa: vapautuu vuosien ahdistuksen sitoma energia elämiseen, ja matka tuntuu kevyemmältä.



Toivottavasti sulla on hyvä psykiatri (Hyvä=sellainen johon rakentuu luottamuksellinen suhde, sellainen jonka SINÄ koet ymmärtävän itseäsi)...