Menikö avioliitolta pohja? Mies ei sanojensa mukaan osannut

veikkaan, et suurin osa miehistä ei koskaan koe sellaista rakkautta kuin taas suurin osa naisista kokee. miehen elämä ja ajatusmaailma ovat vain yksinkertaisesti aivan toisenlaiset. naiset, tai joku tietty nainen, on vain yksi osa elämää. monet miehet väittävät naiselle rakastavansa tätä vain siksi että saisivat itselleen vakipillun ja kodinhoitajan. minunkin mieheni vaivautui esittämään jopa 7 vuoden ajan, jonka siis seurustelimme ja asuimme yhdessä ennen naimisiin menoa, jotain aivan toista ihmistä, kuin oikeasti on. tämän hän on itse kertonut mulle myöhemmin. ollaan oltu n. 10 v naimisissa nyt. pian naimisiin mentyä alkoi muuttua, sit parin vuoden kuluttua kertoi humalassa yllättäen etten tiedä hänestä oikeasti yhtään mitään, ja tämä kyl on osoittautunut todeksi. avoliittoaikoina hän oli rauhallinen, huomaavainen, ystävällinen, teki kotitöitä ja kaikkea kivaa. nämä kaikki loppuivat kun menimme naimisiin. on ihan suoraan sanonut myös sen, että arveli saavansa musta ihan hyvän emännän, äidin lapsilleen, niin ja sen vakipillun. en yhtään epäile etteikö niitä pilluja ole näiden vuosien varrella ollut muitakin. nykyään mies on mulle kuin yksi lapsista, joku jonka pyykit pesen ja jota huollan ja tuen, ainoa ero on siinä, että lapsia rakastan ja miestä vihaan koko sydämestäni.

Eikö se ole pääasia?



En minäkään ollut rakastunut mieheeni, kun aloimme seurustella ja muutimme vielä aika nopeasti yhteenkin.

Pidin hänestä toki todella paljon, arvostin häntä ja meillä oli tosi hauskaa ja antoisaa yhdessä. Vuosien saatossa olen oppinut rakastamaan häntä, hän on aivan upea mies, mahtava isä ja meillä on mennyt erittäin hyvin jo 13 vuotta, joista 8 naimissa.



Ainoa ero on, että mieheni kyllä tiesi, etten aluksi ollut häneen rakastunut.



Ymmärrän kyllä, että olet loukkaantunut, mutta ajattele kuinka kamalaa olisi, jos hän olisi ollut alussa tosi rakastunut sinuun ja tulisi nyt ja tunnustaisi ettei rakasta sinua enää?

Meillä on ollut mieheni kanssa samanlainen tarina. Mutta toisinpäin eli minä en osannut rakastaa häntä. Hän on ollut minuun hulluna alusta asti. Minä en häneen sillä tavalla. Rakastan häntä silti. Mutta en ollut erityisen rakastunut. Nämä asiat miksi näin on ovatkin paljon syvempiä kysymyksiä.

Minun lapsuuteni oli rankka ja ihme on että minulla ylipäätään on toimiva parisuhde. Rakastaminen on vaikeaa sillä olen kokenut lapsuudessa liian paljon hylkäämistä. Mieheni oli kuitenkin niin vahva että pysyin hänen vierellään ja hain apua. Nyt selvittelen tunne-elämän vaikeuksia terapeutin kanssa. Miehessäni ei ole vikaa vaan luultavimmin kaikki suhteeni olisivat ajautuneet jonkinlaiseen karikkoon menneisyyteni takia. Joten ehkä tästä voi olla sulle apua tai sitten ei mutta älä syytä miestäsi siitä että hän on tuntenut kuin on tuntenut. HÄn on silti jäänyt vierellesi. Toivon teille kaikkea hyvää!

Olen tietysti "kiitollinen", että nyt pystyy tuntemaan rakkautta - eikä sillätavalla suhteemme ole uhattuna. Mutta jonkun arven tämä kyllä minuun jättää. Tunnen itseni vähän tyhmäksi, sinisilmäiseksi ja höpläytetyksikin. Se naivi usko siitä, mihin suhteemme on perustunut, ei olekaan totta.



Turha minun on miestä mistään syyttää, mennyt on mennyttä eikä sitä takaisin saa. Ei tunteita voi muuttaa, enkä sitä haluaisikaan: en halua elää valheessa. Mutta niin vain ole elänyt valheessa suurimman osan suhteestamme.



Meidän tarina oikeastaan on käänteinen 2 tarinaan verrattuna: Mies ei tosiaan yrittänyt mitään alussa (olisiko tämä sitten vedonnut minuun?), mutta nykyään on jo yritystä. Tämä kyllä tukee miehen tarinaa.



Pelkään, etten voi oikein enää luottaa mieheen. En haluaisi alkaa epäilemään sanojaan tai tekojaan - sellainen tekee minusta lopun :o(

Miksi nyt 12 vuoden jälkeen haluaa tuoda tämän asian esiin?



Mitä muuta vielä on tulossa?



ap

Miksi nyt 12 vuoden jälkeen haluaa tuoda tämän asian esiin? Mitä muuta vielä on tulossa? ap

Mutta ehkä miehesi on onnellinen siitä miten rakkaus sinuun on hänessä vuosien varrella kasvanut ja siksi halusi kertoa tunteistaan suhteenne alussa.

Mutta miksi saat jotain arpia vuosen takaisesta asiasta, joka ei haitannut sinua silloin lainkaan? Tehän elätte nyt ja kuljette kohti tulevaisuutta. Mitä väliä menneellä on?

Sä olet niin fantsu että hän vasta nyt ymmärtää oikeasti syvän- ja tosirakkauden merkityksen?

Ensimmäiset pari vuotta suhteesta mies kuulemma vain haki voimia erota (riitelimme silloin paljon). Mutta päätyi kosimaan. Menimme naimisiin, mies ei silloinkaan ollut vakuuttunut suhteestamme tai sen tulevaisuudesta.



Pari vuotta myöhemmin, kun hän jo tiesi rakastavansa minua, mies otti nämä alkuaikojen tunteensa rehellisesti puheeksi. Minusta tuntui silloin samalta kuin sinusta nyt, tunsin itseni naiiviksi ja että mies oli höpläyttänyt minua. Itse olin kuitenkin (riidoista huolimatta) rakastanut häntä alusta saakka.



Tuo tunne meni minulta ainakin ohi. Nyt tuosta on kulunut jotain 5-6 vuotta ja olen ihan sinut asian kanssa, mies nyt sattui lämpenemään hitaammin, mutta rakastaa minua niin syvästi kuin yleensä voi toista rakastaa, siitä olen varma. Ja minä häntä.

Ehkä meilläkin on sitten niin. Tarinasi antaa toivoa ja lohtua.



En halua miehestäni erota, haluan vanheta hänen kanssaan vanhaksi mammaksi ja papaksi asti.

ei kaikesta tarvi loukkaantua! ihmiset katsoo asioita jälkikäteen vähän erilailla. Kyllä minäkin näen vanhempana ja kypsempänä seurustelun aloittamisen vähän eri lailla kuin silloin alussa.

Meillä aivan sama kuvio, toisinpäin ja juuri viime vkl minä kerroin miehelleni tuon!! Ei onneksi loukkaantunu.



Mieheni rakastui minuun heti kuin "olis halolla lyty päähän" kuulema, mä koin lähinnä turvalliseksi ja luontevaksi olla mieheni kanssa. Nyt vuosien myötä olen rakastunut todella palavasti mieheeni. En voisi parempaa miestä kuvitella. LAsten ja arjen myötä todella tajuan mikä kultakimpale minulla onkaan.



Tsemppiä. Miehesi taatusti rakastaa sinua ja uskoo teihin koska uskalsi myöntää asian. :)

Ehkä sitä ei voi tietää, ennen kuin omakohtaisesti kokee, eivätkä kaikki ole yhtä alttiita kokemaan sitä vielä nuorena. Mutta kun tikanpoika vetää puuhun niin aletaan seurustella ja mennään naimisiin, koska seksuaalisuus on voimakas vietti ja ympäristön paineet myös vaikuttavat samaan suuntaan. Mieheni on kertonut ensimmäisen avioliittonsa olleen tällainen. 1. vaimo oli kaunis ja kiva, mutta kun mies ei tiennyt, mitä rakkaus voi parhaimmillaan olla, ei hän myöskään jäänyt sitä odottamaan, vaan meni naimisiin vain kiintyneenä ja sitoutuneena, ei rakastaen.



Vaimo hylkäsi miehen muutaman vuoden kuluttua aika tylysti, mahdollisesti juuri sen takia, että hän tajusi, ettei mies ollut koskaan rakastanut. Olisiko miehen oppinut myöhemmin rakastamaan 1. vaimoaan, emme voi tietää, koska hän ei saanut siihen tilaisuutta. Joka tapauksessa mieheni kertoo nyt tietävänsä, mitä rakkaus on.

pystyin sanovani rakastavani miestäni.

Mieheni kuulemma tiesi rakastavansa mua jo muutaman kuukauden jälkeen.

En usko, että tämä oli meille kummallekaan ongelma.

mut onneks ei olla naimisissa

ja seksuaalisesti viehättynyt ja luuli sitä rakkaudeksi, ja on tajunnut vasta myöhemmin mitä eroa niillä on?



Aika tavallinen tarina luulen minä

että olen romanttinen hupsu, dramatisointiin taipuvainen?



Ap

Teille naisille ei näköjään mikään riitä! Tyypillistä naismaista kommentointia ap:ltä. Dramtatisointia ja ylireagointia. Mikä tässä on ongelma? Mies kuitenkin meni nainimisiin kanssasi ja rakastaa sinua nyt. Ja kaiken huippu ja niin tyypillinen naisen kommentti on seuraava:



"Miksi nyt 12 vuoden jälkeen haluaa tuoda tämän asian esiin? Mitä muuta vielä on tulossa?"



Vastaus: Ei välttämättä yhtään mitään. Miehesi on avatutunut sinulle vaikeasta asiasta. Ja that's that! Miksi naisten pitää aina hakea meidän miesten kommenteista jotain syvällisempiä merkityksiä1 Niitä ei välttämättä ole olemassakaan muualla kuin naisten päässä.

Tarkoitan, että minusta rakkaus on jotain mikä syntyy ajan kanssa vähitellen kun tuntee ihmisen hyvin. Sellainen sielunkumppanuus ensi silmäyksellä on ihastumista, hullaantumista tai rakastumista mutta vasta aika näyttää tuleeko siitä kestävää rakkautta.

että olen romanttinen hupsu, dramatisointiin taipuvainen? Ap

Vaikka av:tä haukutaan aina olan takaa, on ainakin tämä ketju tuonut minulle oikein hyvää sekä vertaistukea että vastakkaista näkökulmaa. Kiitos myös miehen kommentille, osaat hyvin sanottaa "miehistä" kokemismaailmaa.



Syy "naismaiseen" tapaan reagoida ja kokea lienee siinä, että olen nainen ;o) Ja hyvä niin, en näe siinä mitään moitittavaa.



Ap

Teille naisille ei näköjään mikään riitä! Tyypillistä naismaista kommentointia ap:ltä. Dramtatisointia ja ylireagointia. Mikä tässä on ongelma?

ihmistä joka hakeutuu vakituiseen parisuhteeseen mutta ei rakasta sitä toista. EI ole väliä onko kyseessä mies vai nainen. Mikäs siinä jos se rakkaus syttyy joskus 10 vuoden kuluttua... Mutta välttämättä se ei syty koskaan. Ap:lle on sinänsä käynyt onnellisesti.

Ovatko ihmiset niin kauhuissaan yksinäisyydestä tms että tuollaiseen ruvetaan? Minä elin vuosia sinkkuna ja perustelin sitä tuolla ja monikaan ei tajunnut. Pitäisi olla vaan se "joku". Kuka haluaa että on toiselle se "vaan joku"?

Ystäväni elää tuollaisessa liitossa (ei rakasta miestään) ja pettää koko ajan. Kuulemma jostain ne syvemmät tunteet on saatava kun oma mies ei niitä aiheuta.