Loukkaannuin ihan hirveästi ystävilleni- turhastako?

taitaa olla vähän nuoria, ainakin mieleltään.. kokemattomia. Tsemppiä sinulle!

Itsekin vaikeita kokeneena. Luulisin, että eivät vain voi tajuta sitä, ennen kuin itse kokevat. Lisäksi jokainen on erilainen ja kokee asiat eri lailla. Ei heillä ole oikeutta vähätellä tuntemuksiasi.

se satuttaa, etteivät ystävät ymmärrä. Totuus on kuitenkin se, että ihminen, joka on kokenut vain tavallista elämää ilman suuria murheita, ei pysty eläytymään ja samaistumaan samanikäiseen, jolla elämä on ollut raskaampaa. Minulla on myös ollut tälläista ja en ole edes kaikesta kokemastani kertonut ihmisille. Olen oppinut jo heidän suhtautumisestaan muihin, että turha on odottaa mitään erityistä. Yksi ystäväni, jolla itsellään on ollut vastoinkäymisiä (ei kuitenkaan niin paljon kuin minulla) osaa ne oikeat sanat. Loukkaantuminen ei ehkä ole se oikea reaktio tai tunne, koska kysymys ei ole pahantahtoisuudesta vaan tavallisen ihmisen kyvyttömyydestä ymmärtää. Sen vuoksihan onkinperustettu vertaistukiryjhmiä ja puhutaan siitä, että apua pitäisi hakea ammattilaiselta.

Minä olen 30-vuotias nainen. Olen viimeisen 3-vuoden aikana saanut kokea enemmän ikäviä asioita kuin moni koko ikänsä aikana.

Kuolemaa, vakavia sairauksia (itselläni ja läheisilläni yht 4 vakavaa sairautta), psyykkisiä ongelmia, alkoholismia, avioero jne. Lista on masentavan pitkä.

Jokaisen elämässä varmasti tulee vastaan jotain näistä, mutta harvalle näin paljon ja näin lyhyen ajan sisällä näin paljon.

Minulla on onnekseni hyviä ystäviä, jotka ovat jaksaneet tukea minua. Kukin omalla tavallaan ovat yrittäneet auttaa minua. Ymmärrän sen, että ystävilleni on raskasta nähdä minut silloin kun olen masentunut ja siksi olen koittanut rasittaa heitä vuorotellen. Näin yhden saama kuorma on kevyempi. En myöskään käytä ystäviäni pelkästään olkapäänä vaan tapaamme myös iloisemmissa merkeissä.

Koitan vain sanoa, että ymmärrä myös ystäviäsi. Jos he eivät ole kokeneet vielä yhtä raskaita kuin sinä, heidän voi olla vaikea ymmärtää tuskaasi.

Minulla on viime vuosina ollut todella paljon surua. En halua sen enempää kertoa yksityiselämästäni, mutta arvelen, että harvalla kuitenkin omaan aikuisiällä perustettuun perheeseen onneksi mahtuu jo nuorella iällä sekä kuolemaa että parantumattomia sairauksia molempia. Ystäväni eivät oikein ymmärrä, että olen tästä kaikesta tosi väsynyt, edelleen surullinen ja vähän katkerakin. Heidän mielestään minulla ei oikein siihen olisi syytä, koska jokaisen elämään tulee jossain vaiheessa eteen jollekin läheiselle vakava sairaus tai kuolema.

Tapasimme saunaillan merkeissä ja ihan alussa (ei siis oltu vielä viiniä latkittu tai siideriä lipitetty kummemmin) kerroin, miten olen ihan rikki: mies juo ja mun on valitettavasti pakko jättää se (työ meni ja ärjyy lapsille), äitini syöpä on edennyt, mummu kuoli, pojallamme diagnosoitiin astma ja mut lomautetaan.



Ellei paikalla olisi ollut muutamaan "oikeaa" kaveria,olisin kyllä poistunut saman tien kommentista "onhan meillä kaikilla omat ongelmamme. mullakin on vaikeus löytää oikeanlaista silmänympärysvoidetta, kun ryppy näkyy jo".



AIVAN KUIN JOSTAIN HUONOSTA ELOKUVASTA!!!!!!!!!!!1

että on helpottanut, kun on pystynyt solmimaan ystävyyssuhteita itseään vanhempiin naisiin. Minulla ollut pari kpl 20-30 v. itseäni vanhempaa kolleegaa, joiden kanssa olen työssä ystävystynyt ja heidän kanssaan puhuminen on ollut paljon kiinnostavampaa. Nuorempien 'keveydestäkään' ei sitten ole tarvinnut niin paljon välittää.

ja laheisen kuolema-asioita sita muuttuu ihmisena ja vie aikaa ennenkuin on 'oma itsensa' jos on koskaan. suuri suru ja huoli muuttaa ihmista!

että on helpottanut, kun on pystynyt solmimaan ystävyyssuhteita itseään vanhempiin naisiin. Minulla ollut pari kpl 20-30 v. itseäni vanhempaa kolleegaa, joiden kanssa olen työssä ystävystynyt ja heidän kanssaan puhuminen on ollut paljon kiinnostavampaa. Nuorempien 'keveydestäkään' ei sitten ole tarvinnut niin paljon välittää.

Niin et mielestäni loukkaantunut turhasta. Jokaisella on oikeus tunteisiinsa.



Jos taas kyse on siitä, että olet tulkinnut jotain ystäviesi sanomista väärin, niin sitten ei ehkä olisi pitänyt loukkaantua. Jos itse on vaikeassa tilanteessa, niin herkästi lukee rivien välistä sellaista, mitä siellä ei oikeasti ole. Ja toisaalta ystävänä on joskus vaikea löytää oikeita sanoja, riippumatta siitä, onko itsellä vastaavanlaisia kokemuksia takana vaiko ei.

kyseessä eivät kyllä ole ihan nuoret ihmiset, vaan ihan ikäiseni eli elämää jo jonkin verran nähneet ja kokeneet. Minua loukkaa, että heidän mielestään minulla on kyse väärästä asenteesta elämään tai että ei kannattaisi murehtia tulevia, kun kaikille kuitenkin tulee suruja. Enhän minä niitä murehdikaan, vaan sitä, mikä on jo tapahtunut.ap

perheenjäsenen.



Voihan sitä kuvitella tuskaa siihen liittyen, mutta eihän sitä oikeasti tiedä, miltä esim puolison kuolema tuntuu, jos sitä ei ole kokenut. En minäkään ole, ja varmasti jossain kohtaa mokaisin puhumalla tyhmästi, vaikka en missään tapauksessa haluaisi vähätellä tunteitasi.



Jos minä olisin ystäväsi, toivoisin, että ystävällisesti kertoisit minulle, että puheeni ovat sinua loukanneet, ja kertoisit, miltä sinusta tuntuu.



Jos taas ystäväsi eivät oikeasti halua kuulla, mitä sinulle oikeasti kuuluu, eivät he sitten ole ihan oikeita ystäviä, ja syytäkin on sinulla loukkaantua.

lohduttaa sinua, mutta osaamattomuuttaan tekevät sen väärillä sanoilla. Usein käy niin, että lohdutukseksi tarkoitetut sanat tuntuvatkin toisesta surun mitätöimiseltä. Ainakin minä tajusin tämän vasta sitten, kun oma isäni kuoli yllättäen.

Tapasimme saunaillan merkeissä ja ihan alussa (ei siis oltu vielä viiniä latkittu tai siideriä lipitetty kummemmin) kerroin, miten olen ihan rikki: mies juo ja mun on valitettavasti pakko jättää se (työ meni ja ärjyy lapsille), äitini syöpä on edennyt, mummu kuoli, pojallamme diagnosoitiin astma ja mut lomautetaan.

Ellei paikalla olisi ollut muutamaan "oikeaa" kaveria,olisin kyllä poistunut saman tien kommentista "onhan meillä kaikilla omat ongelmamme. mullakin on vaikeus löytää oikeanlaista silmänympärysvoidetta, kun ryppy näkyy jo".

AIVAN KUIN JOSTAIN HUONOSTA ELOKUVASTA!!!!!!!!!!!1

miten on jakanut surujaan useammalle ja puhunut myös iloisista asiosta välillä, jatkuvasti marisevaa ei kukaan jaksa, näin olen itsekin ajatellut kun olen surujani puinut.

Mutta tämä yksi joka saunaillan aluksi haluaa latistaa tunnelman ja kertoo koko elämänsä kurjuuden voisi vähän mennä itseensäkin. Oliko paikka ja aika oikea? Ymmärrän kyllä entistä ystävääsi joka oli lähtenyt pitämään hauskaa, eikä heti aluksi kuulemaan miten kamalaa yhden elämä on, vaikka se sitä kieltämättä oli/onkin.

"Tavallisille" kavereille ei kannata syvimmistä tunteistaan puhua - he eivät pysty sinua ymmärtämään.



Valitettavaa mutta totta. Toivottavasti löydä tvertaistukea - oletko liittynyt järjestöihin tms?

kun tosiaan ihmiset saattaa suustaan päästää sammakoita, kun ekaa kertaa kohtaavat surun...



...mutta tosi asia on myös, että sen oman surunsakin voi purkaa monella tavalla ja ihmisiä on niin erilaisia - todella suruansa tarvitsee purkaa, mutta usein se myönteinen asenne auttaa monen surun käsittelemiseen. En yleensä puhele henkilökohtaisista asioista kuin tosi ystäville, enkä koe tarvetta heillekään kaikkea purkaa, mutta jos joku oikein kovasti valittaa kohtaloaan, saattaisin hyvin tokaista, että niin, suurimmalle osalle ihmisistä tulee surua eteen jossain vaiheessa ja kyllä se oma asenne vaikuttaa paljon niistä selviämiseen - sen kummemmin sitten ryöpyttämättä siihen omia surujani, joita käsittelen - ja kyllä niitä itselläkin on, äidin kuolema, lapsen sairaus, isän tarkkailussa oleva syöpä, lähisukulaisen äkillinen sairaus joka olisi voinut johtaa kuolemaan, oman terveyden huolet, läheisen ystävän aviokriisi, jota myötäeletään jne...



Joskus vaan saattaa ottaa päähän, kun joku purkaa asioitaan niin kuin olisi ainoa maailmassa, jolle jotain sattuu...

on aivan kuin vereslihalla, ja on vaikea yhtään sietää sitä, että jotkut eivät osaa suhtautua toisen suruun vaan paniikissa laukovat älyttömyyksiä. Minä antaisin muutaman tilaisuuden sammakoiden puhujille ja sitten alkaisin viilentää välejä. Voihan ystävät pitää tuttavina. Ja oikeat, itselle sopivammat ystävät hankkia vähitellen tilalle.



Jotkut 30-kymppiset on muuten nykyään ihan kakaroita, se on se nuoruuden venyminen.

Tällaisissa tilanteissa todella ystävyys punnitaan. Jotkut ajattelevat, että voivat olla ystäviä vain silloin kuin kaikki on hyvin tai ainakin melko hyvin. Kun sitten ystävä kohtaa kriisin, niin käy kato.



Minusta on aika paljon vaadittu surevalta, että hän joutuu valitsemaan sanansa ja sensuroimaan tunteitansa, jos hän käy läpi suruansa läpi YSTÄVÄNSÄ kanssa. Eri asia nyt puhua jollekin hyvän päivän tutulle tai kaupan myyjälle.



Oikeiden sanojen löytymistä on ihan turha odottaa. Jos toiselta on kuollut puoliso, lapsi tai läheinen, niin ei ole mitään oikeita sanoja, jotka tekisivät tilanteen paremmaksi. Myötätunto, osanotto ja empatia riittävät.



Meiltä on kuollut lapsi. Ystävyys on todella punnittu ja osa ystävistä on todella jäänyt matkan varrelle.

mutta ymmärrän täysin ystäviäsi.



Itselläni on ystävä jolla on ollut todella rankka elämä ja huonoa tuuria elämässä paljon. Ollaan oltu ystäviä viim 10vuotta.

Ja viim 10vuotta olen kuunnellut häntä, tukenut ja ollut olkapäänä.



Mutta ei aina voi jaksaa ja kun tuntuu ettei toiselta saa muuta kuin valitusta aina! niin ei ystävyys kanna pitkälle.



Eli vaikka on kovin ikävää että elämässäsi on tapahtunut kamalia asioita!! et voi silti olettaa että muiden elämä ei kulkisi eteenpäin ja muut eivät voisi olla onnellisia.

Lisäksi on todella masentavaa ja älyttömän kuluttavaa olla ystävänä ihmiselle joka on masentunut, negatiivisesti asennoitunut elämään! Eikä näe mitään hyvä maailmassa!! Se kuluttaa ja syö ystävyyttä.

Itselläni on kausia jolloin en halua kuulla kyseisestä ystäväni mitään, juuri siksi että hän masentaa minutkin! Vaikka minun pitäisi ystäväni jaksaa olla se tukipilari!

Aina ei voi jaksaa eikä pidä jaksaa kaikkea

joutuvat kokemaan sarjan menetyksiä, ja elämänjakson jolloin ne tulevat kuin hirveässä kimpussa, niin että sitä vain haukkoo henkeään: mitähän seuraavaksi.



Jotkut kokoevat sen 3-kymppisenä, jotkut 6-kymppisenä. Ne 3-kymppiset jotka eivät ole sitä vielä kokeneet, luulevat ettei sitä tulekaan. Mutta sellaista vakuutusta ei ole. Hyvin monelle se tulee, ennemmin tai myöhemmin.



Hädässä ystävä tunnetaan.

kerroin, miten olen ihan rikki: mies juo ja mun on valitettavasti pakko jättää se (työ meni ja ärjyy lapsille), äitini syöpä on edennyt, mummu kuoli, pojallamme diagnosoitiin astma ja mut lomautetaan. Ellei paikalla olisi ollut muutamaan "oikeaa" kaveria,olisin kyllä poistunut saman tien kommentista "onhan meillä kaikilla omat ongelmamme."

Kurja että sait tuollaisen vastaanoton ongelminesi:/ Sitä kannattaa kyllä vähän seurailla, että minkälaisessa seurassa puhuu mitäkin. Jos porukka on vierasta ja pitämässä vaan hauskaa, ei varmastikaan saa vastakaikua elämänsä ongelmille, vaikka kohteliasta olisi tietysti ottaa sinun ongelmasi vakavasti ja sitten jatkaa muilla asioilla. Itse olen oppinut iän myötä tilannetajua, nuorempana tuli välillä loukkaavia tilanteita, kun avauduin väärässä seurassa ja toinen vaihtoi puhenaihetta tms. Ihmiset osaavat olla uskomattoman törppöjä, sille ei vaan mitään voi:o