Ero-mä en tajua miten pärjään

Paljon varmasti riippuu siitä, montako lasta ja minkä ikäisiä teillä on ja kuinka paljon isä osallistuu. Mutta kyllä sinä joka tapauksessa pärjäät. Alkuun sopeutuminen vie tietenkin aikansa, mutta kyllä se pikkuhiljaa helpottaa.

ihan varmasti tulee olemaan kamalaa. Nyt täytyy kysyä, että onko ero ihan varmasti ainoa oikea ratkaisu? Eikö terapialla olis päässyt vähän eteenpäin? Minkä ikäisiä lapset on? Onko mahdollista, että muuttaisit samalle paikkakunnalle jonkun lähelle, joka voisi auttaa sinua?

kun ei ole enää surkean parisuhteen tuomia paineita hartioilla. Sulla on eron jälkeen oikeasti lapsille aikaa, näin ainakin itse havaitsin. Alkuun voi olla tukkoista mutta kaikkeen pystyy kun on pakko ja lopulta sitten syntyy rutiinit, jotka helpottavat arjen kulkua.

3v ja 5v. Sukulaiset asuu paikkakunnalla jossa ei juuri töitä eli sinne turha muuttaa työttömäksi. :(

t.ap

paljon painolastia, että aikaa lapsille ja arkielämälle on aiempaa enemmän.



Paljon voimia "ylimenokauteen"!

asuu samassa pihapiirissa parin muun yh:n kanssa ja ajan myötä niistä on tulleet ystäviä. Jeesaavat toisiaan aina tarpeen vaatiessa.

Pyydä neuvolasta perhetyöntekijä avuksi. Useammallakin tutulla on käynyt neuvolasta joku auttamassa esim. iltana tai parina viikossa, kun on ollu vaikea tai raskas elämäntilanne. Äiti on sitten päässyt käymään esim. vaateostoksilla, kampaajalla tai vaikka vain nukkunut väsymystään pois, kun neuvolan tyyppi on vienyt lapset puistoon pariksi tunniksi.

Meillä ei mies edes suostuisi harkitsemaan muuttoa niin ettei näkisi lapsiaan vähintään viikottain.

Itse asiassa meillä olisi yhteishuoltajuus, sitä en tiedä miten homma käytännössä menisi, mutta anyway.

En tiedä onko tästä mitään apua mutta itse olen huomannut sellaisen asian että kun joutuu olemaan yksin lasten kanssa, tietää että joutuu itse tekemään kaiken eikä odota muilta mitään niin se tekeminen on jotenkin itsestäänselvää, ei ns. mun vuoro.



Meillä arki rullaa mukavasti kun mies on reissussa, saan lapset paljon aiemmin nukkumaankin ja muutenkin kaikki sujuu omalla painollaan helpommin. Helppo pitää rytmeistä kiinni ja lapset rakastaa sitä että on turvallista ja helppoa elämää.



Kun mies on kotona, on mulla enemmän paineita ja odotuksia. Kiukkuan kun joudun tekemään jotain ns. mieheni puolesta. Saman asian teen ilman mitään miettimistä kun mies ei ole kotona. En tiedä miksi teen näin.

Lapset taas odottaa ja ovat isänsä kimpussa koko ajan, eivät uskalla reppanat edes päikkäreille mennä aina kun pelkäävät että isä lähtee sillä välin traktorihommiin ottamatta kyytiin tai muuta vastaavaa. Isä on siis parasta maailmassa siinä suhteessa mutta aiheuttaa sitten taas aikamoista levottomuuttakin. Äitin kanssa olo on turvallista ja tylsää, mutta siinä sitten tosiaan uskaltaa vaikka nukahtaakin.



No äh, yritin siis vain sanoa että ehkä se on myös asennekysymys. Kun on pakko pärjätä, sitä pärjää. Ja kun lapset on sitten isän luona niin käytä se aika itseesi ja omiin tarpeisiisi. Pidä huolta itsestäsi.



Tsemppiä sulle kovasti!

Lapset olivat 2v. ja 4v. kun erosin. Kannattaa ottaa sellainen "päivä kerrallaan" -asenne, eli älä murehdi vielä sitä miten joulukuun puolivälissä järjestät sen ja sen menon. Asia kerrallaan.



Vieläkin muistutan välillä itselleni, kun kalenterini näyttää työasioiden ja lasten harrastusten vuoksi superruuhkaiselta, että eletään viikko kerrallaan ja organisoidaan hommat pyörimään.



Kaikesta selviää, kun on pakko ja haluaa selvitä!