Mua ärsyttää, kun joku sanoo "kaalta"

Olen aina luullut, että se on joku äitini oma kummallisuus sanoa kaale. Äitini sanoo myös viintä, mikä ärsyttää yhtälailla. Viintä olen kuullut muidenkin tarjoavan ja pyytävän, mutta kaalesta en ole kuullut muiden puhuvan.



Mistä ihmeestä nämä kummalliset taivutukset tulevat?



kaali, kaalin, kaalia, kaaliin, kaalit, kaalien, kaaleja, kaaleihin



viini, viinin, viiniä, viiniin, viinit, viinien, viinejä, viineihin

Puhutaan kyllä tosiaan kaalta. Ja kaalin, ei kaalen.

Missä? Ja miten tuo esimerkin kaali sitten taipuu kaikissa muodoissaan?

Kaalia on toki kirjakielinen muoto mutta puhekielessä ja muutenkin epävirallisissa yhteyksissä on hyväksyttävää käyttää murresanaa, kuten kaalta. Se EI ole osoitus huonosta kielitaidosta.

Missä? Ja miten tuo esimerkin kaali sitten taipuu kaikissa muodoissaan?

Kaalia on toki kirjakielinen muoto mutta puhekielessä ja muutenkin epävirallisissa yhteyksissä on hyväksyttävää käyttää murresanaa, kuten kaalta. Se EI ole osoitus huonosta kielitaidosta.

Jos sanotaan kaalta, niin pitäisi sanoa myös kaalen. Mutta joku tuossa kertoi, että heillä sanotaan kaalin : kaalta. Kai murteissakin nyt joku logiikka on?

Kotimaisten kielten tutkimuskeskus

http://www.kotus.fi/?s=2771

Siilit, tiilet ja Internet



Suomen kielessä on paljon i-loppuisia substantiiveja. Äänteellisesti toisiaan muistuttavat esimerkiksi sanat siili ja tiili sekä tuoli, nuoli ja vuosi. Nominatiivien samankaltaisuus on kuitenkin pettävää, sillä taivuttamattomina toisiaan muistuttavat sanat saattavatkin käyttäytyä taivutettaessa täysin eri tavoin, esimerkiksi tiilen : tiiltä : tiiliä mutta siilin : siiliä : siilejä ja nuolen : nuolta : nuolia mutta tuolin : tuolia : tuoleja. Nominatiivin perusteella ei siis voi päätellä mitään taivutusmuodoista.









Mistä sitten voi tietää, millaista taivutuskaavaa i-loppuinen sana kulloinkin noudattaa? Ei mistään. Kysymyksessä ovat kielen omat lait, joita kukaan ei ole tietoisesti kehittänyt ja jotka suomea äidinkielenään puhuva hallitsee automaattisesti. Suomea vieraana kielenä opiskeleva joutuu sen sijaan kovasti opettelemaan sanojen taipumista.









Kaikki suomalaisetkaan eivät ole aina taivutuksesta yksimielisiä. Esimerkiksi sana kaali taipuu yleiskielessä i:llisenä kaalin : kaalia, mutta joissakin murteissa taas e:llisenä kaalen : kaalta. Kahdella tavalla yleiskielessäkin taipuvia ovat mm. kaihi ja vyyhti. Epävarmoissa tapauksissa apua saa sanakirjasta.









Sanan taivutustapa voi antaa vihjeen sanan iästä. Jos i-loppuinen sana taipuu yksikössä e:llisenä (sana on ns. e-vartaloinen), esimerkiksi nuolen, vuodessa, se on todennäköisesti melko vanha; nuoli ja vuosi kuuluvat peräti vanhimpaan omaperäiseen sanastoomme. Sen sijaan tuoli : tuolin -tyypin sanat (ns. i-vartaloiset) ovat yleensä myöhäisempiä tulokkaita, usein tuolin tapaan ruotsista lainattuja (< stol). Poikkeuksiakin tietysti on, esimerkiksi siili on varsin vanha sana.









Kun vieraasta kielestä on lainattu konsonanttiloppuinen sana, se on saatu sopimaan paremmin suomen sanarakenteeseen ja taivutukseen lisäämällä sen loppuun sidevokaali i. Sama menetelmä on käytössä edelleen. Näin suomeen on saatu eri aikoina vaikkapa sanat kori (< korg), pankki, paperi, tiimi (< team) ja petankki (< ranskan petanque).









Tähän i-loppuiseen malliin on pyrkimässä nykyisin myös Internet. Sana taipuu Internet : Internetiin, eli t-kirjainten määrä ei lisäänny taivutettaessa. Monet kuitenkin ääntävät ja siksi myös haluaisivat kirjoittaa kahdella t:llä ”Internettiin”. Tällainen muoto edellyttäisi nominatiivia ”Internetti”; ATK-slangissa jo käytetäänkin sanaa netti. Samanlaisen kehityksen kautta on syntynyt sanan market rinnakkaismuoto marketti.









Ikivanha i-loppuisten sanojen malli pitää vankasti pintansa mitä moderneimmassakin sanastossa. Vieraasta kielestä lainaaminen on joskus hyödyllinen keino rikastuttaa sanastoa, mutta oman kielen asettamia ehtoja ei silloinkaan voi sivuuttaa.













Sari Maamies





Julkaistu Helsingin Sanomissa 16.91997





Päivitetty 2.7.2008