Olenko huono äiti kun odotan aikaa kun lapset muuttavat pois?!

Tai mä kyllä tiedän, että itken katkerasti, kun lapset alkaa kotoa muuttamaan. Mutta osasyy siihen, että tein lapset nuorena on se, että olen kohtuulllisen nuori myös sitten, kun ne aikuistuvat! Sitten voi taas naatiskella elämästä oikein kunnolla. :D Tätä ei kaikki jaksa ymmärtää. :)

Onnea vain valitsemallasi tiellä! Sun asenne varmaan välittyy lapsillesi jollain tapaa. Ja se näkyy niiden kunnioituksessa sua kohtaan.

Terveisiä hiljaisuudesta, jossa kello tikittää ja mies silittelee jalkapohjia

Itse edustan toista ääripäätä, eli mietin jo nyt hankkivani lapselle ensiasunnon tästä samasta talosta :-)



(niin... ja lapsi nyt 3 v.)

Siks just sitä kyselinkin että asitiiko lapset sen jollain tavalla?

Kyllä mä lapsiani rakastan enkä koskaan antais niitä pois, hoitoon vieminenkin tuntuu pahalta ja voisin mieluusti olla niiden kanssa kotona jos se vaan olis taloudellisesti mahdollista.

Ihan itse olen lapseni hankkinut eivätkä ole olleet vahinkoja, ette en sen takia tuollaisesta haaveile.

Olen vaan luonteeltani sellainen että tarvitsisin aikaa jolloin saisin olla ihan yksin ja nyt en 8 vuoteen ole sellaista saanut. Nauttisin aivan suunnattomasti jos nyt pääsisin lomalle vaikka viikoksi YKSIN siis myös ilman miestä!



ap

mulla on suurin huoli pois muuttaneista, soittelen, ja pidetään yhteyttä aika tiiviisti, mutta armeja ajat, tyttö/poikaystävien jättämiset, asunnot, opiskelut rahapulat, kavereiden itsemurhat, juomiset, siitä ne äidin huolet todella alkaa, vaikka lapsi ei enää asukkaan kotona. En tunne yhtään äitiä joka ei olisi huolestunut poismuuttaneista. Toivottavasti et sitten kun aika koittaa alkaisi huolehtimaan itsekkin.

Ja ehkä sanoin väärin tuossa aloituksessa, ehkä enemmänkin kaipaan aikaa kun ei enää tarvitse huolehtia niin paljoa kaikesta, meillä kun mies ei huolehdi mistään.



ap

Toisin kuin av-mammat, sun lapsesi tietävät, että sä rakastat niitä. :)



Mä olen huomannut, että ihmiset ei yleensä edes ajattele asioita noin pitkällä tähtäimellä. Pikkulasten jälkeisen ajan miettiminen on jotenkin kauhea synti tälläkin palstalla. Mä en tajua, miksi. Kyllä se elämä vaan jatkuu senkin jälkeen, kun lapset kasvaa ja muuttaa pois, ja niin sen pitääkin.

niillä nyt ruokaa yms... ja tuo nyt on varmasti ihan normaalia.

Sitten vaan ei enää tarvitse huolehtia siitä onko niillä nyt puhtaat vaatteet tai onko nyt keittiö siivottu ja onko joku imuroinut tai vienyt roskapussit.

Toisin kuin av-mammat, sun lapsesi tietävät, että sä rakastat niitä. :)

Mä olen huomannut, että ihmiset ei yleensä edes ajattele asioita noin pitkällä tähtäimellä. Pikkulasten jälkeisen ajan miettiminen on jotenkin kauhea synti tälläkin palstalla. Mä en tajua, miksi. Kyllä se elämä vaan jatkuu senkin jälkeen, kun lapset kasvaa ja muuttaa pois, ja niin sen pitääkin.

Olen vaan luonteeltani sellainen että tarvitsisin aikaa jolloin saisin olla ihan yksin ja nyt en 8 vuoteen ole sellaista saanut. Nauttisin aivan suunnattomasti jos nyt pääsisin lomalle vaikka viikoksi YKSIN siis myös ilman miestä!

Itsekin kaipaan suuresti tuota YKSIN olemista. Tällä hetkellä tuntuu, että se on parasta mitä tiedäm, ihan oikeasti. Vanhin lapsista on 11 v ja osaa olla jo tosi murkku ja rasittava, nuorin vasta 2 v ja hänessä sitten ollaankin ihan eri lailla kiinni, kaksi muuta siltä väliltä. Ihania ja rakkaita jokikinen, mutta silti sitä yksinoloa kaipaa!

Säälittävimpiä on ne, jotka roikkuvat aikuistuvissa lapsissaan eivätkä osaa päästää irti. Ja tuhertavat itkua, kun elämässä ei ole enää mitään tarkoitusta kun lapset muuttaneet pois kotoa eikä mitään tekemistä ym.

Semmoisessa ahdistuvat lapset ja mies ( jos ei ole jo häipynyt kuvioista )

ja on tosi kiva seurata miten hän pikkuhiljaa itsenäistyy ja oppii huolehtimaan oma-aloitteisesti asioistaan. (Varsinkin kun hän on ollut hyvin paljon tukea ja jatkuvaa ohjausta vaativa lapsi jolla on ollut vaikeuksia lähes joka elämän osa-alueella, on tosi hienoa kun hän kaikesta huolimatta itsenäistyy - hitaammin kuin ikätoverinsa mutta perässä tulee kuitenkin.) Nuoremmat lapset ovat 10- ja 5-vuotiaita. En varsinaisesti odota aikaa jolloin lapset ovat muuttaneet kotoa, mutta on tosi ihanaa kun lapset kasvavat isoiksi. Enää en vauvarumbaan tässä vaiheessa ryhtyisi. Ymmärrän ap:n tunteen kyllä hyvin, joskus tulee hetkiä jolloin toivoisi hiljaisuutta ja sitä ettei tarvitsisi huolehtia muista kuin itsestään.

Mutta muuten kyll äpidän lapsista. Siis sitten kun osaavat huolehtia itse itsestään. Meillä kaikki kouluikäiset pesevät itse vaatteensa, huolehtivat syömisensä, nukkumaanmenonsa ja siivousvuoronsa.

eikä odottaa kymmenen tai kaksikymmentä vuotta.



Itse haikailin myös omasta ajasta ja rauhasta sekä mahdollisuudesta olla ja mennä miehen kanssa kuin ennen lasten syntymää. Sitten tajusin, ettei "aika entinen koskaan enää palaa", vaikka lapset muuttaisivatkin onnellisesti omiin koteihinsa. Mies on silloin noin 55v ja 52v; mistä sitä tietää, onko enää edes hengissä tai siinä kunnossa, että voi ja jaksaa shoppailla ja istua kahviloissa ja käydä teatterissa, urheilla ja valvoa miettimättä, kuinka aikaisin lapset heräävät aamulla jne. Elämää kannattaa elää tänään, eikä odotella aikaa, jota ei koskaan ehkä tulekaan.

huolenpito aikuisista lapsista on enemmän henkistä sorttia kuin sitä, että tekisi niille ruuat ja pesisi pyykit ja pyllyt! Näitä en ainakaan itse ajatellut enää parikymppisille lapsille tehdä...



Tuli myös mieleen tuosta, että omaa aikaa pitää ottaa nyt eikä viisikymppisenä. Onhan se totta, ettei omaa elämää kannata haudata pikkulapsiaikanakaan, mutta toisaalta mä ainakin _haluan_ omistautua nyt lapsille, koska sitten kun se aika on mennyt, sitä ei takaisin saa. Aika aikaansa kutakin, niin kuin sanotaan.

Itsekin kaipaan hirveästi omaa rauhaa, hiljaisuutta, vähempää vastuuta (kamalaa :D) Minäkin olen aina ollut yksin viihtyvää sorttia ja kaipaan sitä nyt 9 vuoden lapsellisen elämän jälkeen kauheasti, yksinoloa. No, luultavasti sitten kun sen aika koittaa, kaipaamme takaisin siihen aikaan kun lapset olivat vielä pieniä : )

Sitten kun lapset ovat jo noinkin isoja voin huoletta lähteä jonnekin vaikka viikonlopuksi eikä minun tarvitse koko ajan soitella että onko iskä antanut teille ruokaa jne... Minulla kun sattuu olemaan mies joka ei aina pelaa ihan kaikilla... =)

Muistahan kuitenkin, että et voi vielä löysätä murrosikäisten lasten kanssa. Vaikka ne näyttävät vähät välittävän sinusta ja ovat olevinaan mukamas kovinkin fiksuja ja aikuisia, juuri tuolloin he todella tarvitsevat sinua ja läsnäoloasi!! (Vinkki: mene joskus paikkuntasi katupartio-porukan (esim. walkers) mukaan katsomaan nuoria kaupungille jotka siellä aikaansa viettävät. Suurimmalla osalla on vanhemmat joko juoppoja, työnarkomaaneja tai liian kiireisiä toteuttamaan omaa vapaata elämäänsä...ja lapset ovat heitteillä).

jossain viestissä jo sanoinkin että tarkoitan sellaista huolehtimista ettei enää tarvitse pestä toisten pyykkejä tai miettiä että onko nyt kaikki syönyt tarpeeksi jne...

Tottakai lopun ikä sitä huolehtii ja murehtii että lapsella on elämässä kaikki hyvin, mutta siinä vaiheessa kun lapsi on vaikka 15 ja jos ei osaa itse siivota pyykkejään pyykkikpriin niin on hänen ihan oma vikansa jos ei saa puhtaita vaatteita, ja tuon ikäinen osaa jo itse imuroida huoneensa ja tehdä itselleen välipalaa ja tarvittaessa ihan jopa ruokaa jos itse olen vaikka kipeä.

Sitten kun lapset ovat jo noinkin isoja voin huoletta lähteä jonnekin vaikka viikonlopuksi eikä minun tarvitse koko ajan soitella että onko iskä antanut teille ruokaa jne... Minulla kun sattuu olemaan mies joka ei aina pelaa ihan kaikilla... =)



ap