Mieheni on komea, fiksu, tasa-arvoinen ja armottoman tunnevammainen.

Eri asia suostuuko menemään. Itse olin sisäänpäin kääntynyt tuppisuu lapsesta asti, mutta kyllä se muutaman vuoden psykoterapia kummasti auttaa. Joillekin vähemmän "häiriintyneille" saattaa riittää vaikka vain 10-20 käyntiä.



Tuo tunteista puhumattomuus ei ole elinkautinen vaan muutettavissa, ellei sitten miehesi ole narsisti tai sosiopaatti.

Elän itse jo yli 20 vuotta miehesi kaltaisen mieheni kanssa. Ihana ihminen, kaikinpuolin. Ja nyt, näin monen vuoden kuluttua, ja monen monituisten kyynelteni (yleensä sitten enää vain yksin itkettyjen, kun miestä ahdistaa paha oloni, koska hän ei tahallaanole tunnevammainen), alkaa pikku hiljaa avautuminen ja pehmeneminen.

Minua helpotti se, että tiedostin, ettei mieheni todellakaan "tahallaan" ja "piruuttaan" ollut puhumatta tunteistaan eikä myöskään huvikseen loukkaantunut arvosteluista, vaan että ko tapa reagoida oli hänellekin vähintäinkin harmillista ja tietenkin ikävää.

Täysin kykenemätön puhumaan tunteistaan, sekä positiivisista että negatiivisista, ja loukkaantuu hyvin helposti, kun kokee itseään arvosteltavan ja viihtyy mykkäkoulussa. Elä nyt sitten tommosen kanssa.

Mutta olen kahdeksassa vuodessa oppinut elämään asian kanssa. Välillä tosin ottaa päähän ja ero käy mielessä...mutta tällaista tämä on.



Lapsuuden traumoja ja käyttäytymismalleja ne ovat.

on tällainen, ja olen kuullut kaveripiirissä monen muunkin miehen olevan. eli ettei pysty puhumaan tunteistaan. minun miehellä se tulee ainakin lapsuudenkodista, jossa ei ikinä puhuttu asioita halki, vaan mökötettiin. minä en voi tätä ymmärtää, koska minun kodissa puhuttiin aina kaikki. asialle en vaan voi mitään, vaikka se välillä ottaa päähän vietävästi!

Kaikin puolin hyvä, lähes täydellinen mies, työntekijä, aviomies ja isä, mutta tämä tunnevammaisuus. Häneltä puuttuu lähes täysin kaikenlainen empatiakyky, hän ei siis pysty asettumaan kenenkään muun asemaan, kuvittelemaan, miltä hänestä tuntuisi, jos vastaavaa tapahtuisi hänelle itselleen. Hänellä on myös jossakin määrin aspergeriin liittyviä taipumuksia (hänellä ei ole kuitenkaan diagnoosia tästä), eli on kiinnostunut vain joistakin asioista, ja niistä taas tietää kaiken mahdollisen - ja näistä omista mielenkiinnon kohteistaan jaksaa keskustella ja kertoa, mutta kun pitäisi kuunnella, mitä esim. minun tai lasten päivään on mahtunut, ei kiinnosta yhtään, eikä kuuntele. Kuitenkin, nyt neljän vuoden "harjoittelun" jälkeen, pystyy keskittymään siihen, että kuuntelee kun tyttärensä kertoo kuulumisiaan, ja ainakin teeskentelemään kiinnostunutta.



En tiedä, onko tässä kyse lapsuuden traumoista ja käyttäytymismalleista, vai kenties ihan neurologisesta viasta, mutta kieltämättä se todella joskus loukkaa. Pahinta tässä on se, että huomaan alkavani itse muistuttaa häntä jossain määrin. En jaksa enää keskittyä kuuntelemaan ja keskustelemaan parin tunnin ajan hänelle tärkeistä asioista ja hänen päivän tekemisistään, saati kysyä, mitä hänelle kuuluu, tai mitä mieltä hän on jostakin asiasta. Teen siis esim. kaikki lapsiin ja kotiin liittyvät päätökset yksin, keskustelematta hänen kanssaan, koska tiedän jo, ettei häntä kuitenkaan kiinnosta eikä hänellä ole asiaan mitään sanottavaa. Hänkään ei ole viiden vuode avioliittomme aikana kysellyt, miten mun päiväni on mennyt, tai kuunnellut mun sanomisiani, keskustellut mulle tärkeistä asioista, joten miksi minäkään niin tekisin. Enkä todellakaan tiedä, miksi ollaan vielä naimisissa - varmaan siksi, ettei kumpikaan vaan saa aikaiseksi hakea eroakaan. Eikä tässä toisaalta kummallakaan taida toistaiseksi kovin paha olo olla, tähän on totuttu eikä parempaakaan ole tarjolla, joten erolle ei tavallaan ole mitään syytä.

itsehän olet miehesi valinnut....turha sitä nyt enää on "itkeä" vaan vain sopeutua tilanteeseen. Tulee mieleen, että kuinkohan "tunnevammainen" itse olet miehesi mielestä? Eli esim. miten miehesi kokee sen, että haluat esim. jatkuvasti puhua tunteista yms tai olet jatkuvasti arvostelemassa häntä. Sori, mutta kirjoituksesta saa vähän sellaisen kuvan, että niin metsä vastaa kuin sinne huutaa.



Voihan olla, että miehesi pitää naurettavia mykkäkouluja, mutta oletko oikeasti yrittänyt puhua hänen kanssaan asiasta rakentavasti?Ja miehet nyt eivät vaan jaksa vatvoa tunteitaan samalla tavalla kuin naiset.

No enpä minäkään tunteista koskaan puhu. Miksi pitäisi?

Mykkäkoulun pitäjä on oppinnut jo lapsuudessa kuinka alistaa aikuinen tai kumppani hiljaisuudella tahtoonsa.



Kukapa meistä ei olisi lapsena ajatellut "en puhu sille koskaan"!



Eli tämä vaihe jäänyt päälle. hänelle pitäisi tehdä selväksi se ettei puhumattomuus tee hänestä syytöntä tai voittajaa. Lopetat hänen lohduttamisen tai sen että myönnät hävinneesi. Tilanne äityy eroon tai siihen kun miehesi kasvaa aikuiseksi.