Te jotka olette saaneet esikoisenne hieman vanhempana

Ei harmita, koska mieskin löytyi vasta 35-vuotiaana. Jos olisin tehnyt lapset ihan vaan siksi, että nuorena ne on tehtävä, ne viettäis nyt sitten viikonloppunsa jossain muualla... Onneksi maltoin odottaa sitä oikeaa, nyt lapset saa kasvaa ehjässä kodissa. Eli en kadu sitä, että en tehnyt lapsia nuorempana. Joku tietty saattaa löytää miehen jo vaikka 18-vuotiaana, mutta mulle se oikea käveli vastaan vasta yli kolmikymppisenä.

Tietysti odotin kaikkia mahdollisia ongelmia raskautumisessa, mutta niitä ei tullut, kerrasta pamahdin raskaaksi molempien kohdalla.

ekaluokka lyhyine päivineen, ja ei niin hyvine iltapäivähoitoineen, kun vanhemmilla pitkät päivät ja vaativat työt on ollut kaikkein raskainta, varsinkin lapsille.

-ainoani- 36 vuoden iässä.



Tottakai harmittaa, etten aikaisemmin tullut äidiksi.

Tosin aktiivista yrittämistä oli 13 vuotta, kunnes lääketieteen avulla onnistui.

Kaksi keskenmenoa sitä ennen.

Enempää ei sitten ole tullut eikä taida tullakaan.



Miksi ihmeessä kuvittelet, että kaikki iäkkäämmät ensiäidit olisivat itse päättäneet lykätä lapsensaantia?



Todella loukkaavaa, että kuvittelet tietäväsi kaikkien elämäntilanteen.



Vai pitäisikö kaikkien kantaa kaulassaan lappua, missä lukee elämäntarina:lapsimäärä ja syyt...

Toivottavasti minulle käy yhtä kivasti.

Ihan oli meikäläisen tarina, löysin kanssa "sen oikean" vasta 35-vuotiaana, sain esikoiseni 36-vuotiaana, ja nyt 37-vuotiaana suunnittelen raskautumista uudelleen. Myös meillä jysähti heti eka kierrosta, vaikka pahimpaan olin varautunut.



Mielestäni näin "aikuisempana" on aika seesteistä tämä vauva-arki. Sitä ei hötkyile enää turhasta ja osaa suhteuttaa asiat aika kivasti. Meinaa välillä vähän hymyilyttää nuoret äidit, ei hymy mitenkään ivallinen ole, vaan ehkä siinä on lämpöäkin. Kun muistaa, miten nuorempana kaikki asiat otti jotenkin "todempana". Kai sitä jotenkin vanhemmiten tasenee... (mieheni on varmaan toista mieltä... heh...) En minäkään kadu näitä ratkaisuja, tämä on ainoa oikea perhe minulle! Ja ihanaa, kun on ehtinyt tehdä ja touhuta, enää meille ei ole mitään tärkeämpää, kuin oma perhe ja lapsi.

Tietenkään ei ollut tarkoitus loukata ketään. Ajatuksena oli lähinnä kysellä niiltä, jotka asian ovat päättäneet noin tehdä.

ja ei kyllä harmita. Ehdin ns. toteuttamaan itseäni riittävästi ennen lasta: tein pari tutkintoa, sain vakityöpaikan, ja ennen kaikkea löysin kunnollisen miehen, kenen kanssa oli hyvä perustaa perhe. Nyt haaveilemme toisesta lapsesta.



Nuorempana ei olisi ollut kerta kaikkiaan mahdollisuutta saada lasta, kun ei ollut tätä luotettavaa parisuhdetta eli en harmittele menneisyyttä.

Juuri noin minäkin asiat näen. Sivumennen mainiten: en muuten tunne ketään yli 33-vuotiasta synnytysmasennuksesta kärsinyttä. Tuntuu, että kaikista tuntemistani mammoista (siis vanhemmista) vauva-arki sitten vanhemmiten on ollut onnistunutta.

se oli sopiva ikä minulle, ei tullut mieleenkään aiemmin, ehdin nähdä maailmaa, opiskella, olla pitkään töissä ja päteä, nyt ei ole kaipuuta mihinkään lasten luota, ja ehtii taas sitten myöhemmin

ja onneksemme ehdimme silti saada vielä kuopuksemmekin, mutta sen jälkeen tulikin kolme keskenmenoa... Eli tähän taisi lapsilukumme harmiksemme jäädä. Ihanaa, että näinkin vanhana olen saanut kaksi tervettä lasta, mutta enemmänkin olisi saanut tulla.



Siksi vähän harmittaa myöhäinen aloitusikä. Edellisetä pitkästä suhteesta tuli ero kolmenympin puolivälissä, jolloin olisin ensimmäistä kertaa ollut valmis äitiyden vastuuseen. Siksi lasten saanti lykkäytyi.



Olin ehtinyt nauttia tarpeekseni vapaudesta, valmistua kahteen ammattiin, päästä hyvin kiinni työelämään, matkustella jne. Se ei lainkaan harmita, koska nyt lapset saatuani ei ole ollut lainkaan tunnetta, että jäisin jostain paitsi, kun vietän lähes kaiken vapaa-aikani lasten kanssa. Puolison kanssa vuorotellen hoidettiin lapset kotona siihen asti, kun kuopus täytti 3v.



Äitiys "vanhana" on ihanaa, parasta mitä minulle on elämässäni suotu.

Ei harmita ollenkaan, kaikki ne vuodet ilman lapsia oli hauskoja ja kivoja vuosia ja nyt on lapsiarjen aika. Ei tee enää mieli yhtään mihinkään viihteelle, se aika on eletty ja nähty. Miehenikin tapasin vasta 29-vuotiaana.

Vauva-aikana elämä oli joustavampaa kuin ikinä aiemmin elämässäni. Tietenkin vauvalla oli rutiinit sun muut ja kaikki pyöri vauvan ympärillä, mutta silti...



Alle kouluikäisenä ei ollut myöskään paineita siitä, että lapsi jää esim. jälkeen koulussa sairauden takia ym. ja perhe pystyi lomailemaan milloin halusi.



Vasta pienen koululaisen kanssa olemme olleet oikeasti helisemssä aikataulujen kanssa, vaikka lapsi muuten onkin jo paljon omatoimisempi.

Sivumennen mainiten: en muuten tunne ketään yli 33-vuotiasta synnytysmasennuksesta kärsinyttä. Tuntuu, että kaikista tuntemistani mammoista (siis vanhemmista) vauva-arki sitten vanhemmiten on ollut onnistunutta.

Tunnen neljä synnytysmasennuksesta kärsinyttä äitiä. Äitien iät silloin: 24v, 25v, 27v, 27v. Päälle kolmekymppisenä esikoisensa saaneet eivät ole synnytysmasennuksesta taas kärsineet. Kenties näille nuoremmille äideille on tullut vauvan sitovuus jollain tavalla sokkina verrattuna vanhempiin äiteihin. Tai sitten vanhemmat äidit ovat oppineet jo kantapään kautta muutenkin että aina ei saa (tehdä) juuri sitä mitä haluaa vaan pitää muutkin ottaa huomioon jolloin vauvan sitovuus ei ole niin uusi juttu elämässä.

ja toisen 38 vuotiaana.



Olisi ne aikaisemmin voinut tehdä, mutta sopiva isäkandidaatti löytyi vasta tuolla iällä.

Yritimme häntä vuoden verran, ennenkuin tärppäsi.



Ennen sitä muutto ulkomaille, yrityksen perustaminen, kodin laitto kuntoon lapsiperheelle sopivaksi (mm. keskuslämmitys). Sitten tuli krooninen sairaus, johon lääkitys. Välillä oli sellainen aika, että raskautumista saattoi yrittää.



Sisarusta ei lapsellemme tullut, suurimpana syynä oma sairauteni ja siihen käyttämäni lääkkeet.

tässä yksi joka kärsi 32v esikoisen ja 37v kuopuksen jälkeen masennukset.

ovat ihan hukassa, ei jaksa valvoa ja kaiken pitää olla niin perfektiä...Joten se ikä ei kyllä masennukseen vaikuta ainoana tekijänä..

lapsen lakkiaisissa kun eläkeikä lähestyy? Ihan siis oikeasti äiti voi olla kuuskymppinen silloin.. Ja on todennäköistä, että omia lapsenlapsia ei juuri tule näkemään...

Ei todellakaan! Olen saanut lapseni 36- ja 39-vuotiaana, kaksi on yhteensä. Kolmannen olisi vielä hyvin ehtinyt, mutta meidän mielestä kaksi on hyvä määrä meidän perheelle. Alle kolmekympppisenä lasten hankkiminen tuntui hyvin kaukaiselta ajatukselta.



Sinun tapauksessasi en olisi vielä lainkaan huolissani. Mikä sinulla lykkää lastentekoa?

lapsen lakkiaisissa kun eläkeikä lähestyy? Ihan siis oikeasti äiti voi olla kuuskymppinen silloin.. Ja on todennäköistä, että omia lapsenlapsia ei juuri tule näkemään...

En ymmärrä tätä ajatustapaa yhtään. No miltä tuntuu kolmevitosesta tai viisikymppisestä lapsensa lakkiaisissa? Pitäisikö tuntua joltakin? Sen verran olen ajatellut, että kiva kun lapset ovat kenties saaneet opintonsa päätökseen (yo:n jälkeen) kun oma eläkeikä alkaa. Lapset ovat omillaan ja itse pääsee tekemään mitä huvittaa. Jos lapsenlapsia pukkaa, niin ihanaa. Itselläni on hyvin nuoret vanhemmat, mutta silti olen isovanhempiani nähnyt vain lapsena.