Miten kukaan voi ikinä haluta ryhtyä kummiksi?

Olen todennut, että AINA kummiuteen liittyy odotuksia ja velvotteita, ja olen kuullut todella paljon kritiikkiä kummeista selän takana sanottuna, se on ikävää. Kauhea, paska homma. Eliniän kestävä riesa, pakote.

Tosin minulla on vain kaksi kummilasta. Molemmat ovat sisarusteni lapsia. Jos kummilapsia olisi paljon, niin silloin se voisikin ehkä tuntua työläämmältä.



Mitään kristillistä kasvatusta kummilasteni vanhemmat eivät todellakaan minulta odota.

haluta olla missään tekemisissä minkään muun kuin oman napansa kanssa? Hyvä ap- onneksi löytyy vielä ihmisiä jotka eivät ole missanneet yhteisöllisyyden, sosiaalisuuden, tai ystävyyden ideaa. En ole kummi ensisijaisesti kristillisistä syistä vaan ystävyydestä ja yhteenkuuluvuudesta. Ja sillä perusteella minut on valittu kummiksi 3 kertaa. Ja niinkuin kaikessa, ne asiat mille antaa merkitystä, tulevat tärkeiksi ja sydäntä lähellä oleviksi; esim. sisaren tai ystävän lapsi- tuntuu myös hienolta, että minua ja arvojani arvostetaan niin, että musta halutaan jotain erityistä omalle rakkaalle lapselle.

Jos merkitystä antaa ainoastaan omalle navalle eikä koe että on mitään annettavaa kenellekään, niin minkäs sille sitten voi. Mua yhtä aikaa raivostuttaa ja surettaa ap;n kaltaiset arvo- ja tunnetyhjiöt.