miten koulukiusatut ovat elämään selvinneet?

Olin eräässä naisten juoksutapahtumassa, jossa yhtäkkiä törmäsin entiseen kiusaajaani. Yllättäen hän tuli tervehtimään iloisesti ja oli kovin kiinnostunut seurastani. Juoksimme sitten yhtä matkaa ja juttelimme elämästämme kouluajan jälkeen. Hän oli eronnut ja töissä oli irtisanomisuhka päällä. Kertoilin omasta ihanasta perheestäni ja mielenkintoisesta työstäni, ja ajattelin että olipa kiva näyttää hänelle, ettei hän onnistunut nujertamaan minua silloin. Tosi lapsellista, mutta vanhat arvet ovat syvällä...

Mäkin oon aina kovin tyytyväinen kun näen tai kuulen, että jotkut entiset kiusaajat on jämähtäny lähiökuningattariks. Huvittuneena seuraan sitä, kuinka aikuiset (kiusaajat) leikkii unohtaneensa kaikki menneet kun joskus kohdataan, mutta ehkä se johtuu siitä että kiusaajille ei oo jäänyt kiusaamisesta niin väkeviä muistoja kuin kiusatuille.

Ite oon nykyään melko tyytyväinen elämääni, on koulutusta vastaava haastava akateeminen (vakituinen) työ ja hieno parisuhde.

mutta koska olen ollut aina hiukan jääräpää niin pyrin nousemaan kiusaajien yläpuolelle...



Omalla hassulla tavallani mm. kun kiusattiin ulkonäöstä niin menin kampaajalle ja värjäsin tukkani kirkkaan keltaiseksi ja mustaksi ja rupesin "punkkariksi".. Ja eikun tuulta myllyyn kiusaajille.. Enemmän minua satutti aikoinaan koulussa se että käsityönopettaja ei koskaan kehunut minub töitäni vaan aina näiden "juppien" jotka olivat näitä kiusaajia. Kaikista pahimmalle tuntui, kun tämä kässänmaikkasanoi minulle, että "sinä et koskaan opi ompelemaan etkä tekmään käsitöitä...."



No ei siinä enää mitään olen todistanut aisan vääräksi.. valmistan nykyään historiallisia vaatteita mm korsetteja ja teatteri asuja ja nekin teen siis vanhaan tyyliin eli suurin osa käsin...



Avioliitossa olen ja lapsia on liuta je heidän puolesta taisteln kuin tiikerin ja leijonan sekotus. Varsainkin näitä arvostelevia opettajia vastaan....

olivat ensin 9-luokan tyttöjä, joista pääsin eroon "luonnollisen poistuman" kautta. Sitten mukaan tuli oman luokan poikia, mikä loukkasi ja satutti eniten. Minua nimiteltiin ja haukuttiin ja ulkonäköä arvosteltiin. Kiusaaminen loppui kun lopulta puhuin siitä kotona. Mulla oli jokseenkin tiikeriemomainen äiti ja isä, joka uhkasi vaikka millä rehtoria. Meillä oli koulussa voimakas vanhempainyhdistys, joka otti nämä pojat puhutteluun ja kiusaaminen loppui.



Mutta voitte uskoa, että seurustelin ensi kerran vasta 22-vuotiaana. Olin niin ujo ja arka poikien kanssa. Oli todella vaikea uskoa, kun joku sanoi että olin kaunis ja ihana. Nykyisin olen naimisissa ex-urheilijamiehen kanssa, jota on myös lapsena kiusattu. Meillä on kaksi lasta, ja olemme tavallisia duunareita, mutta nuukan elämäntavan ansiosta meillä on kesämökki ja osake, molemmista enää toistakymmentätonnia velkaa. Minä aion mennä ensi vuonna avoimeen yliopistoon katsomaan, olisiko minusta isona ekonomiksi.



Ja ne kiusaajat, mitä niistä tuli? Yksi on pankinjohtaja, yhden tappoi mustalaiset, yksi istuu linnassa. Vain se pankinjohtaja on pyytänyt lukiossa anteeksi. Ja olen antanut, sillä katkeruus ei vie ihmistä elämässä eteenpäin.

kiusaamiseni alkoi jo ala-asteella..

ensimmäiset kiusaajat olivat kuudennen luokan tyttöjä ja minä olin tuolloin toisella luokalla.

Minua haukuttiin isojen silmieni takia.

Neljännen luokan jälkeen vaihdoin koulua ja tuolla toisessa koulussa jatkui.

Mutta siellä pojat nimitteli mitä oudoimmilla nimillä.

Jopa meni lopussa niin pahaksi, että oli sairaala reissu kun oli käsi katketa.

Ylä-asteella osa samaisista ihmisistä tuli luokalleni ja haukkuminen jatkui ihan ysiin asti, mutta kasiluokalla minä pistin jo aikapaljon hanttiin.

Todella törkeää oli se kun tuolloin kiusaaja alko minua haukkumaan ja kun minä hänelle takaisin sanoin niin meni kielimään opettajalle ja tämä neiti istui jälki-istunnossa!!

Ysin jälkeen muutuin täysin.. vanhemmat ei saaneet minuun kuria ja pari vuotta sitten asustelin lastenkodissa, että sain elämäni raiteilleen.

Oli masennusta, itsemurha juttuja ja ryyppäystä sun muuta, mutta pääsin näistä yli.

Naurettavinta oli kun 3-4 vuotta sitten olin baarissa ja kaksi kyseistä kiusaajaa tuli juttusille niinkuin mitään ei olisi koskaan tapahtunut. Pistin kuulustelut pystyyn ja syy oli että he olivat vaan ihastuneet minuun ja halusivat tuolloin minulta huomiota..

Nauroin aika paskaisesti ja tokaisin, että vihamiehen minusta saivat.

Nykyään vaihtanut paikkakuntaa, kihloissa olen ja perheenlisäystä tulossa tähänkin talouteen :)

Kova laki -ohjelmassa rankkaa asiaa koulukiusaamisesta. Katsoitteko?

mullakin on onnellinen perhe ja työ, ei kylläkään vakituinen enkä vakituista haluaisikaan: olen yliopistotutkija, FT. Tänne ei kyllä ole entisiä kiusaajia tullut kahvihuoneeseen...

mukavat päivänjatkot kakkoselle!

ihan tuli tippa linssiin. Kyllä tästä selvitään ja on jo selvitty!!!

Ja kyllä se vieläkin muistuttelee itsestään. Luokan pojat alkoivat ilkkua sääriäni ja se yltyi jotenkin ihan älyttömäksi. Monet tytötkin yhtyivät kiusaamiseen. Itkin iltaisin kotona ja yritin sängyssä taivuttaa sääriäni mukamas "normaalimmiksi" - vaikka näin aikuisena ajatellen niissä ei ollut mitään vikaa. Sellaiset pikkutytön ripakintut, jotka näyttivät vähän pihtipolvisilta silloin.



(Kasvettuani muuten lakkasin häpeämästä sääriäni ja käytän edelleen lähes aina hametta - ja sääriäni on kehuttu upeiksi!)



Asiaan: lukioon mentyäni kaikki muuttui, rumasta ankanpoikasesta kasvoi joutsen noin kärjistetysti sanottuna. Halveksin pitkään kiusaajiani ja edelleen minulla on tarve näyttää heille.



Monista ei noin päällisin puolin arvioituna tullut kovin kummoisen uran tms. rakentajia, kun itse hankin kivan akateemisen ammatin, johon on todella vaikea päästä ja jota tavallaan arvostetaankin aika paljon.



Edelleen pelkään muuten suunnattomasti sitä, että lapsiani alettaisiin kiusata. Olen esimerkiksi vienyt heitä moniin urheiluharrastuksiin, koska urheilussa pärjääviä harvemmin kiusataan ja saahan sieltä laajemman kaveripiirin siltä varalta että koulussa ei aina kavereiden kanssa sujuisikaan...

jos vaihtoehtona on tehdä samaa työtä vakituisella työsopimuksella. Mutta muuten uskon kyllä, että olet ihan hyvin selvinnyt.

mullakin on onnellinen perhe ja työ, ei kylläkään vakituinen enkä vakituista haluaisikaan: olen yliopistotutkija, FT. Tänne ei kyllä ole entisiä kiusaajia tullut kahvihuoneeseen...

ja olen varma, että hän tulee onnistumaan elämässään.



Hän oppi lukemaan varhain ja kyky oppia asiat nopeasti. Hän saa opettajankin silmät pyöreiksi hämmästyttävillä vastauksilla. Opettajakin oppii...joka johtaa siihen, että opettaja tuntee itsensä epävarmaksi.

Oikeasti en usko että kukaan haluaa ikänsä olla apurahatutkija jos vaihtoehtona on tehdä samaa työtä vakituisella työsopimuksella. Mutta muuten uskon kyllä, että olet ihan hyvin selvinnyt.

mullakin on onnellinen perhe ja työ, ei kylläkään vakituinen enkä vakituista haluaisikaan: olen yliopistotutkija, FT. Tänne ei kyllä ole entisiä kiusaajia tullut kahvihuoneeseen...

En ole apurahatutkija. Ei kai sitä kukaan haluakaan, ovat ne niin rukeita rahoja. Olen palkattu tutkija, tällä hetkellä kolmen vuoden määräaikaisessa tutkijan virassa. Palkka on tällä hetkellä 4000 euroa kuussa. EN haluaisi vakituista työtä koska a) sellaista ei tutkijalle ole, joten on ihan turha ajatella että "samaa työtä vakituisella sopimuksella" ja b) minusta on hyvä, että rahoitus on kilpailtua, se antaa sille lisää arvostusta ja c) minusta henkilökohtaisesti on kivampi tietää, ettei työsopimukseni voi päättyä ennen tuon 3-vuotiskauden loppua, etenkin näin lama-aikana ja d) on myös hyvä joutua tasaisin väliajoin miettimään, mitä oikein haluaa tehdä. Sitten ei tule jämähdettyä paikoilleen.

Nii nettä kyllä minä tosiaan HALUAN olla määräaikaisena töissä.

on vakituinen hyväpalkkainen & mukava työ. Ei meidänkään kahvihuoneessa ole näkynyt kiusaajia, koska heillä koulutustaso jäi siihen peruskouluun eikä meille ole sillä koulutuksella mitään asiaa.



Minulla on ihana aviomies ja kolme koulussa hyvin pärjäävää lasta ja kuten moni entinen kiusattu, minäkin pelkään että lapsiani aletaan kiusata. Onneksi ei ainakaan vielä ole kiusattu.

On mulla perhe ja lapsia mutta siinä sitten kaikki. Työelämässä en meinaa jaksaa ollenkaan kun olen tullut niin herkäksi ihmisten sanomisille. Tuntuu siltä, että mua yritetään edelleen kiusata joka paikassa. On vaikeaa löytää työpaikkaa missä voisi olla oma itsensä edes jossain määrin.

Lisäksi masentaa se, että kiusaajani ovat luultavasti pärjänneet paljon mua paremmin.

Kiusaaminen on pilannut suuren osan elämästäni.

koulutuksen ja työn osalta menee hyvin, olen maisteri ja opiskeluajasta asti tehnyt koulutusta vastaavaa työtä.



Sen sijaan ihmissuhteiden luomista ja sitä myöten perheen perustamista on vaikeuttanut luottamuspula ja itsetunnon ja itsen arvostuksen puuttuminen. Edelleen on hämmentävää kuulla itsestään positiivisia asioita, vaikka kiusatuksi tuleminen loppui n. 17 vuotta sitten. Osin tosin kohdallani voi olla kyse siitäkin, ettei tukea ja positiivista palautetta tullut kotoakaan - vaikea erottaa täsmälleen mikä johtuu mistäkin. Mutta etenkin suhde vastakkaiseen sukupuoleen on edelleen vaikea ja jotenkin solmussa, kun tärkeinä esimurrosiän ja murrosiän vuosina olin poikien silmissä aina joko ruma tai täysin näkymätön. Normaali ihastumis-, kädestäpitämis- ja pussaamisvaihe viivästyi tosi pitkälle ja vaikutti siihen miten näen itseni naisena.

Olin eräässä naisten juoksutapahtumassa, jossa yhtäkkiä törmäsin entiseen kiusaajaani. Yllättäen hän tuli tervehtimään iloisesti ja oli kovin kiinnostunut seurastani. Juoksimme sitten yhtä matkaa ja juttelimme elämästämme kouluajan jälkeen. Hän oli eronnut ja töissä oli irtisanomisuhka päällä. Kertoilin omasta ihanasta perheestäni ja mielenkintoisesta työstäni, ja ajattelin että olipa kiva näyttää hänelle, ettei hän onnistunut nujertamaan minua silloin. Tosi lapsellista, mutta vanhat arvet ovat syvällä...

ihmissuhteisiin. Just jos kotona on kuitenkin rakastettu ehdoitta ja hyväksytty, toipuu varmasti helpommin, mutta jos sielläkin on ollut etäiset välit tai pahimmillaan jotain henkistä väkivaltaa niin voi olla todella vaikea saavuttaa mitään luottamusta kehenkään tai rakentaa positiivista minäkuvaa itsestään. Samoin auttaa, jos jossain koulun ulkopuolella esim harrastuksessa tulee hyväksytyksi ja saa positiivisia kokemuksia ihmissuhteista. Itselläni kävi tässä suhteessa erinomainen tuuri ja vanhempiani arvostan todella kovasti. Tämän sanon siis kaikille niille, joiden lapsia nyt kiusataan: muistakaa itse tarjota hyväksyntää!

koulutuksen ja työn osalta menee hyvin, olen maisteri ja opiskeluajasta asti tehnyt koulutusta vastaavaa työtä.

Sen sijaan ihmissuhteiden luomista ja sitä myöten perheen perustamista on vaikeuttanut luottamuspula ja itsetunnon ja itsen arvostuksen puuttuminen. Edelleen on hämmentävää kuulla itsestään positiivisia asioita, vaikka kiusatuksi tuleminen loppui n. 17 vuotta sitten. Osin tosin kohdallani voi olla kyse siitäkin, ettei tukea ja positiivista palautetta tullut kotoakaan - vaikea erottaa täsmälleen mikä johtuu mistäkin. Mutta etenkin suhde vastakkaiseen sukupuoleen on edelleen vaikea ja jotenkin solmussa, kun tärkeinä esimurrosiän ja murrosiän vuosina olin poikien silmissä aina joko ruma tai täysin näkymätön. Normaali ihastumis-, kädestäpitämis- ja pussaamisvaihe viivästyi tosi pitkälle ja vaikutti siihen miten näen itseni naisena.