Onko muita vanhempia, jotka tuntevat onnistuneensa HYVIN vanhemmuudessa?

vanhemmuudessa. Enkä usko, että tunne tulee muuttumaan, ellei elämässämme tapahdu jotain poikkeuksellista (mielenterveysongelmia, suurta surua tmv.)



Enkä usko, että kokemukseni hyvästä vanhemmuudestamme on tulevaiuudessakaan niin häilyväinen, että kyseenalaistaisin sen kovin pienestä. Jopa vaikka lapsemmekin kyseenalaistaisi...



Olemme ihania, täynnä rakkautta ja tehneet hyvillä eväillä parhaamme.

mutta kyllä olen sitä mieltä, että kaikkeni olen tehnyt... Olen lisäksi teini-äiti (esikoisen syntyessä) ja kaiken sen sairaalarumban keskella opiskelin ammatinkin ja olen uskaltanut "tehdä" kaksi ihanaa lasta lisää tähän hulluun maailmaan... Hyvin meillä menee tällä hetkellä ja ehkä pääsen jopa työelämäänkin tutustumaan lähivuosina! Joten olen ihan tyytyväinen itseeni... =)

Lapsista on kasvanut reippaita iloisia nuoria, he hoitavat koulun hyvin, heillä on mukava kaveripiiri ja harrastuksia. Kukaan ei polta eikä kännää ja poikaystävissäkään ei ole valittamista.

Mä olen ollut äiti 15 vuotta, joten mahtuuhan tähän aikaan kaikenlaista...



Ei mun mielestä merkkivaatteet tai edes riidattomuus ole hyvän vanhemman merkki. Ensisijainen asia on läsnäolo ja lapsesta ja lapsen asioista kiinnostuminen.



Mun kaikki kolme lasta voivat henkisesti ja ruumiillisesti hyvin, pärjäävät harrastuksissa ja koulussa.



En ole koskaan pitänyt itseäni huonona äitinä.

Mielestäni olen ihan ok onnistunut!

Vanhin tyttö bilettää ja kännää pari kertaa kuussa, mutta kertoo avoimesti tekemisistään.

Seuraava on murkkuikäinen, saas nähdä miten sen kanssa menee.

Meillä on kiva tunnelma kotona ja minä olen paljon läsnä lapsille.

tuntuvat olevan yhden lapsen vanhempia ja kaiken lisäksi lapsi on alle kouluikäinen. Hymyilyttää :).



Voin vain todeta, että vanhemmuutta mitataan kunnolla vasta sitten, kun lapsia on vähintään se kaksi (sisarukset tappelevat, joudut jakamaan huomiotasi useammalle lapselle ja repeämään yhtä aikaa useampaan vaatimukseen/tarpeeseen) ja ikää alkaa olla enemmän.



On aivan normaalia, että lasten kasvaessa tulee haasteita. Lapset alkavat viimeistään kouluiässä myös kyseenalaistamaan asioita: miksi kavereilla on kamerakännykät ja minulla ei, miksi Kerttu pääsee Lappiin joka hiihtolomalla ja me ei mennä koskaan, miksi "kaikki muut" saavat käyttää tietokonetta aina kun haluavat ja meillä on niin tyhmät säännöt että vaan kerran viikossa saa tunnin olla netissä. Lista on loputon ja siinä todella aletaan punnitsemaan vanhemmuutta ja kasvatustaitoja.



En ole täydellinen äiti lapsilleni, mutta ei minun tarvitsekaan. Me kasvamme kukin tässä vuosien vieriessä - myös minäkin siinä omassa vanhemmuudessani.

jos silloinkaan.

Jos minulla olisi vain yksi lapsi, tuo toinen noista pojista, olisin ehdottomasti sitä mieltä, että olen onnistunut vanhemmuudessa.



Mutta valitettavasti minulla on tuo toinenkin lapsi - ja hän pitää minut nöyränä.

Jos minulla olisi vain yksi lapsi, tuo toinen noista pojista, olisin ehdottomasti sitä mieltä, että olen onnistunut vanhemmuudessa. Mutta valitettavasti minulla on tuo toinenkin lapsi - ja hän pitää minut nöyränä.

Esikoisen kanssa on sormi suussa jatkuvasti, jos olis vain nuo kaksi nuorempaa niin voisihan tässä röyhistää rintaa.

Jos minulla olisi vain yksi lapsi, tuo toinen noista pojista, olisin ehdottomasti sitä mieltä, että olen onnistunut vanhemmuudessa. Mutta valitettavasti minulla on tuo toinenkin lapsi - ja hän pitää minut nöyränä.

Kuten meillä, jos minulla olisi vain tyttäreni, olisin maailman täydellisin äiti :). Mutta kun on myös tuo poika, jota on yritetty kasvattaa ihan yhtä hyvin kuin tyttöäkin, niin olenkin ehkä vain keskinkertainen ;).

on kieltämättä ihan asiaa tuossa, että voisihan tänne pyrkiä vielä enemmän positiivisia ketjuja saamaan.



Mutta tätä ketjua lukiessa mulle ei kyllä mitenkään positiivinen olo jää. Enemmän minäkin ajattelen, että tuollainen itsetyytyväisyys on petollista. Ja lasten kehityksestä aika paljon lukeneenakin tulee mieleen ne näkemykset, joissa helpon temperamentin omaavien lasten vanhemmat kokevat onnistuneensa vanhemmuudessa ja haastavamman temperamentin lapset saavat vanhempansa kokemaan epäonnistumista.



Ei siinä, kivahan se on, että joku vanhempi kokee itsensä hyväksi ja onnistuneeksi ihmiseksi. Mutta mun epäilys on juuri tuo, ettei se kuitenkaan ole sen vanhemman omaa ansiota, vaan häntä vain on siunattu helpoilla lapsilla, joiden kanssa on helppo onnistua. On mullakin siitä helposta lapsesta kokemusta, ja sen kasvattaminen ei tosiaan pajon vaadi. Ja sitten sen vaikean temperamentin kanssa saa joka päivä kantaa huolta ja epävarmuutta, miettiä mitä vielä voisi tehdä lisää lapsen hyväksi ja miettiä, että tuleekohan tuo ikinä pärjäämään elämässään.

Omat vanhempani ovat tuntuneet huokaisevan helpotuksesta sitten, kun me kaksi vanhempaa sisarusta olemme kumpikin koulut käyneet ja molemmilla työura hyvässä alussa, ja nuorinkin sisarus opiskelee motivoituneena itselleen sopivaa alaa. Kivoja, normaaleja ihmisiä tuli kaikista.

riittävän hyvä näille lapsille. Kodin ilmapiiri on turvallinen lämmin tukeva. Ei ilkeillä eikä latisteta lapsia. Halua ja tahtoa löytyy toimia lasten parhaaksi molemmilta. Meidän perhe ainakin tekee parhaansa että lapsille annetaan hyvät eväät tulevaisuuteen. Mitähän ihmettä se sitten on jos ei ihan hyvää vanhammuutta? En mä ainakaan vaadi täydellisyyttä keneltäkään. Saa suuttua ja riidellä mutta tosiasia on se että yhteen hiileen puhalletaan.

kaikkia viestejä? Esim itse mainitsin kaikki 4 ihanaa lastani joista olen saanut mieheni tuella kasvatettua kunnon ihmisiä - ikähaarukka 7-28v.



Eikä täydellisyys todellakaan tarkoita sitä että pystyy antamaan kaiken (materian) lapsille mitä muillakin on.



Ja joku- olisko ollut 17 - puhui syyllisyydestä, kyllä sitä tuntee joka päivä jostain asiasta mutta niin vaan on lapset kasvaneet kunnolllisiksi vanhempien heikkouksista ja epäonnistumisista huolimatta. Silloin mielestäni on onnistunut.



Jossain on mun mielestä sanottu että tärkeintä mitä lapselle voi antaa on juuret ja siivet. Siihen on pyritty.

helpon temperamentin omaavien lasten vanhemmat kokevat onnistuneensa vanhemmuudessa ja haastavamman temperamentin lapset saavat vanhempansa kokemaan epäonnistumista. Ei siinä, kivahan se on, että joku vanhempi kokee itsensä hyväksi ja onnistuneeksi ihmiseksi. Mutta mun epäilys on juuri tuo, ettei se kuitenkaan ole sen vanhemman omaa ansiota, vaan häntä vain on siunattu helpoilla lapsilla, joiden kanssa on helppo onnistua.

Minua on aina ylistetty esikoiseni kasvattamisesta. Lapsi on hyvä kaikessa, sosiaalinen ja avulias, oikean vanhemman ja opettajan ihannelapsi. Ainoa vain, ettei häntä ole pahemmin tarvinnut kasvattaa.

Kuopus taas temperamenttinen ja rajojaan alati kokeileva, joskin reipas, sosiaalinen ja hyväntuulinen. Eipä hänestä kukaan ole tullut sanomaan, että olet sinä vain äärettömän hyvin osannut lapsesi kasvattaa :).

Silti tietysti hienoa, että vanhemmat voivat kokea itsensä hyviksi vanhemmiksi - olivatpa ne lapset sitten millaisia hyvänsä. Helpon lapsen kanssa se vain on huomattavasti helpompaa kuin haastavan lapsen kanssa.

Haastavan temperamentin lasten kanssa joutuu tekemään paljon enemmän työtä, ja silti kukaan ei tule kiittämään, että oletpa työlläsi saanut paljon tulosta aikaan. Sillä kasvattamattomina ne haastavat lapset päätyvät koulukiusaajiksi, mummojen hakkaajiksi ja kotoa karkaaviksi. Kun kovalla kasvatuksella sellaisesta lapsesta saa koulittua ihan yhteiskuntakelpoisen, niin kyllä siinä vanhemmat ansaitsisivat kiitosta. Sen sijaan koulusta tulee kirjettä, että lapsi oli taas niin levoton luokassa. Vaikka todellisuudessa se niinkin hyvä tulos on johdonmukaisen kasvatuksen ansiota.



Ja kun tosiaan taas helpon lapsen kanssa ei ole tarvinut tehdä yhtään mitään. Kerran kun sanoo, että koulusta tullaan suoraan kotiin, niin lapsi tekee niin aina ja iankaikkisesti. Ei tuo ole mitään kasvattamista. Mutta ulkopuolelta sellaisesta lapsesta kyllä satelee kiitosta, vaikka se lapsi nyt vain on sattunut syntymään sellaiseksi lauhkeaksi lampaaksi.



Joten tää vanhemmuudessa onnistuminen ei ole ihan yksiselitteinen juttu.

Ihan rehellisesti koen olevani hyvä vanhempi ja onnistuneeni kasvattajana. Matkaa on vielä ja toivottavasti taival sujuu yhtä auvoisasti. Esikoinen on jo jatko-opinnoissa ja toinenkin murrosiän pahimmat karikot (toivottavasti) ohittanut. Kuudetta odotan. Koululaisilla koulunkäynti maistuu. Jokainen on omanlaisensa ja löytänyt omannäköisen harrastuksen ja oman kivan kaveripiirin, paitsi tämä 5. joka on vielä niin pieni. Olen onnellinen myös siitä, että lapseni ovat säästyneet pahemmilta tapaturmilta, sairauksilta, eikä meidän perheessä ole allergioita, mikä sinällään jo helpottaa vanhemmuuden haasteita. Toki se, että rinnallani on mitä parhain puoliso, auttaa myös asiaan, kaksin aina kaunihimpi ;.)

taas tunnen onnistuvani päivä päivältä paremmin.Takana on ero ja nyt uusperhe elämää.Kahden ensimmäisen lapsen ollessa pieniä vanhemmuus jäi ex-miehen ja minun riitojen jalkoihin..mutta nyt koen olevani paljon parempi äiti kuin silloin.Elämä opettaa=)10-vuotta kohta äitiyttä takana.

riitä että tekee parhaansa? Vaikka lapsi olisikin vaativa temperamentiltaan eikö voisi armahtaa vanhemman ja todeta että ihan hyvä olet kun parhaasi yrität. Miten ihmeessä näin moni kokee olevansa huono ja epäonnistunut? Sitten kun joku sanoo että ihan hyvin on mennyt se teilataan.

"tuntuvat olevan yhden lapsen vanhempia ja kaiken lisäksi lapsi on alle kouluikäinen. Hymyilyttää :). Voin vain todeta, että vanhemmuutta mitataan kunnolla vasta sitten, kun lapsia on vähintään se kaksi (sisarukset tappelevat, joudut jakamaan huomiotasi useammalle lapselle ja repeämään yhtä aikaa useampaan vaatimukseen/tarpeeseen) ja ikää alkaa olla enemmän. On aivan normaalia, että lasten kasvaessa tulee haasteita. Lapset alkavat viimeistään kouluiässä myös kyseenalaistamaan asioita: miksi kavereilla on kamerakännykät ja minulla ei, miksi Kerttu pääsee Lappiin joka hiihtolomalla ja me ei mennä koskaan, miksi "kaikki muut" saavat käyttää tietokonetta aina kun haluavat ja meillä on niin tyhmät säännöt että vaan kerran viikossa saa tunnin olla netissä. Lista on loputon ja siinä todella aletaan punnitsemaan vanhemmuutta ja kasvatustaitoja. En ole täydellinen äiti lapsilleni, mutta ei minun tarvitsekaan. Me kasvamme kukin tässä vuosien vieriessä - myös minäkin siinä omassa vanhemmuudessani."



Siis eikö tähän ap:n kysymyksen saa vastata ne, joilla on vain yksi alle kouluikäinen lapsi?? Mitä vikaa on siinä, että sellainen vanhempi tuntee onnistuneensa?! Minä ainakin tein vain yhden lapsen JUURI SIKSI, että voin olla tyytyväinen siihen, millainen vanhempi olen. Mitä järkeä on tehdä useampi lapsi, ja kärsiä sitten omantunnontuskista, kun ei aika ja kärsivällisyys riitä kaikkeen mihin itse haluaisi?? Minun lapseni on pitkäaikaissairas, ja tunnen olleeni hänelle erinomainen äiti. Jos olisin tehnyt toisen lapsen, en olisi pystynyt olemaan erinomainen äiti kummallekaan. Tottakai asiat voivat muuttua minä hetkenä hyvänsä, mutta tän ketjun oli tarkoitus olla positiivinen, eikä kukaan tiedä tulevaisuuden ongelmia.