Joskus tuntuu, että tätä elämää ei vaan enää millään jaksaisi :´(

Olen aina ollut luonteeltani iloinen, ystävällinen ja toiset huomioon ottava, ns kiltti tyttö.. tätä nykyä päälle kolmikymppinen 3 lapsen äiti. Ja voi sanoa että hyvin onnellinenkin, aina niin kauan kun jaksan tsempata ja olla positiivinen. Näen paljon hyvää elämässäni, kiitän kaikesta hyvästä mitä minulla on.



Mutta... sisimmässäni olen äärimmäisen yksin. Minulla on ollut ystäviä, mutta yksi jos toinenkin on kääntänyt selkänsä, lopettanut yhteydenpitämisen, jättänyt yksin. Olen kouluajoista asti kärsinyt pahasta jännittämisestä, paniikkihäiriöstä joka rajoittaa elämääni paljon. Olen kaikille hyvää seuraa silloin, kun kaivataan kuuntelijaa, roskasanko johon kaadetaan kaikki paska, muuten minua ei kaivata, ei kysellä kuulumisia, ei pyydetä mukaan mihinkään.

Kaiken olen kuitenkin vaihtelevalla menestyksellä jaksanut.. jotenkin olen itseni repinyt aina ylös.

Mutta nyt kun mieheni on alkanut osoittaa tyytymättömyyttä minua kohtaan, tuntuu etten enää jaksaisi. En millään. Hän on ollut kuitenkin se kantava voima minulle. Mutta lasten takia tulisi jaksaa. Vaikka tuntuu siltä kuin lyyhistyisin maan alle.

Mietin usein miksi minun piti edes syntyä, niin suureksi riesaksi olen monelle olemisellani ollut, vaikka en todellakaan koskaan ole paha ihminen ollut, päinvastoin, hyväntahtoinen ja lapsenuskoinen, olen antanut käyttää itseäni hyväksi vaikka joskus olen sen tajunnut niin silti olen niin antanut tapahtua.