Lue keskustelun säännöt.
Pelkään syömishäiriötä
18.09.2009 |
Olen perheellinen pienen vauvan äiti ja olen murrosiässä sairastanut lievän syömishäiriön. Tuolloin paranin siitä ilman terapiaa tai hoitoa. Nyt yli 10 vuoden jälkeen huomaan pelottavia piirteitä ja pelkään ajautuvani uudelleen sairaaksi.
Taustaa voin kertoa sen verran, että isäni on aina huomautellut minulle painostani, vaikka en ole ollut koskaan lihava. Normaalipainoisena (175/65) hän huomautteli minun olleen lihava, kunnes laitoin välit poikki koska en jaksanut. Murrosiässä hän ei vielä painoani kommentoinut, mutta sen jälkeen kyllä. Itseasiassa kommentointi alkoi kun paranin syömishäiriöstä, ehkä lihosin hänen mielestään nopeasti vaikka sain painoni ainoastaan normaaliin.
Nyt minulla on 4kk vanha lapsi ja painoni on pudonnut jatkuvasti. Ennen raskautta olin normaalipainoinen ja raskauden aikana painoa tuli 15 kiloa. Kaikki nämä oli kadonnut kuukausi synnytyksen jälkeen. Nyt paino laskee koko ajan.
Totuus on etten syö. Imetän osittain, maito ei täysin riitä. Tiedän, ettei se voikaan riittää koska en syö riittävästi. Syön ainoastaan silloin kun mies tulee töistä ja viikonloppuisin. Aina silloin kun hän on näkemässä. Kalorit jäävät arkipäivisin alle 1000, viikonloppuna syön lähes "normaalin määrän".
Tiedän mitä osa teistä ajattelee. Olen huono äiti, tulen olemaan huono esikuva lapselleni, olen itsekäs koska en syö ja maito loppuu jne. Minulla on murrosiässä rakentunut väärä kuva ruoasta ja nyt se uusiutuu. Saan mielihyvää kun olen syömättä. En tunne nälkää. Elän kahvilla ja vedellä. Ihannoin laihtuvaa peilikuvaani ja mietin miten hienoa on olla kuukauden päästä entistä laihempi. Tuntuu että raskauden jälkeinen nopea vartalon muutos ja painon putoaminen laukaisi mielessäni tämän laihtumisen.
Minua hävettää saada aikuisena ja perheellisenä ihmisenä "teinisairaus". Olen ihmisenä ihan tavallinen, mikäli tätä typerää asiaa ei huomioida. En kehtaa myöntää tätä ystävilleni, miehelleni tai suvulleni. En ole vielä laihtunut liian laihaksi ja monet kuittaavat tähän mennessä kadonneet kilot imetyksen viemiksi.
Haukkuja tulen nyt saamaan kuitenkin, mutta haluaisin tietää onko täällä saman kokeneita. Kannattaisiko minun hakea apua neuvolan kautta vai mitä teen? En halua että lapseni tulevat muistamaan minut sairaana ja heikkona luurangon laihana, joka joutui sairaalaan oppiakseen syömään. Tai vielä pahinta, että aiheuttaisin lapsellekin syömishäiriön väärällä esimerkillä.
Kommentit (13)
Olette aivan oikeassa. Kynnys kertoi on todella suuri. Yritän työstää sitä pienemmäksi. Joka päivä ajattelen että tänään otan askeleen parempaan. Tänään onkin ollut jo hyvä suunta, söin edes jotain vaikkakin vain hedelmiä. En usko että vielä tänään tai huomenna olen valmis miehelle kertomaan, mutta ehkä lähipäivinä. En halua että tämä pilaa suhteeni ja perheeni.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Nyt olen 35v. ja edelleen syömishäiriö on läsnä elämässäni. Lapsia on kolme. Mies tietää asiasta mutta ei puutu siihen mitenkään. Ei varmastikaan edes tiedä mitä sanoa tai tehdä :(. Toisaalta onneksi, koska kaikki muiden ihmisten kommentointi painostani, tekee mulle huonoa. Sanotaan sitten liian laihaksi tai lihavaksi.
Lapseni ovat jo sen verran vanhempia, että kaikki varmaan ovat huomanneet äidin vääristyneen suhtautumisen ruokaan. Kukaan ei vielä itse silti ainakaan oireile. Onneksi! Kenelläkään ei myöskään ole esim. raskaus- tai imetysaikana saatuja ongelmia mun syömishäiriöstä johtuen.
En ole koskaan saanut tähän mitään hoitoa. Enkä toisaalta ole koskaan sitä hakenutkaan enkä toisaalta edes halunnutkaan. Sitä en tiedä miksi... Kurjaa tämä silti on, koska syöminen, ruoka ja paino on joka päivä ensimmäisenä ja viimeisenä asiana mielessäni. Olen jotenkin jo alistunut siihen, ettei tämä asia kohdallani koskaan muutukaan :(.
Hae sinä siis ap apua ajoissa! Tuntuu, että olet asiaa jo pitkälle miettinyt ja haluat sitä todella! Tsemppia ja aurinkoa elämääsi :)!
Syömishäiriö on kavala sairaus. Tosin sairastuneen on usein myös vaikea toivoa parantumista - tietäisihän se lihomista. Olen läheltä seurannut perhettä, jossa äidin syömishäiriö tekee kaikkien elämästä yhtä helvettiä. Syömishäiriö puhkesi ensimmäisen lapsen jälkeen synnytyksenjälkeisen masennuksen yhteydessä. Kaikilla lapsilla on ollut ongelmia kehityksessä ja perheessä on tarvittu jos jonkinlaista tukea. :( Ihan oikeasti, hae apua NYT.
Minkälaisia ongelmia lapsien kehitykseen on tullut? Kuten sanoit niin sairastunut ei usein toivo parantumista. En minäkään, haluan olla laiha, mutta lapseni tähden yritän saada syyn etten sairastu vakavasti.
Minkälaisia ongelmia lapsien kehitykseen on tullut? Kuten sanoit niin sairastunut ei usein toivo parantumista. En minäkään, haluan olla laiha, mutta lapseni tähden yritän saada syyn etten sairastu vakavasti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mutta kaikilla lapsilla on emotionaalisia ongelmia. Kahdella vaikeita luki- ja kirjoitushäiriöitä, adhd, motorisia vaikeuksia... Avioliitto voi huonosti. Kaikilla perheenjäsenillä tarve yksityisterapiaan, sekä vanhemmilla pariterapiaan. Kokonaisuudessaan tilanne on hyvin surullinen. Lapsista kukaan ei ole nähnytkään normaalia äitiä tai normaalia perhe-elämää. Enkä edes tarkoita, että perheessä olisi jotain kovin "näkyviä" ongelmia. Äidin syömishäiriö ja ahdistuneisuus vaan jotenkin värittää kaikkea ja vaikuttaa kaikkeen, vaikka se ei aina niin selvästi elämässä näkyisikään. Kodin ilmapiiri on ongelman takia kireä...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä sairastuin raskausaikana. Mennessäni synnyttämään painoin saman, kuin normaalisti ilman raskautta. Mulla oli raskausaikana tavoitekäyrä, jolla halusin pysyä. Söin lähinnä salaattia ja proteiineja. Jouduin tutkmuksiin, koska maha ei kasvanut tarpeeksi. Vauva oli kuitenkin ihan normaalikokoinen, tosin kilon pienempi kuin edellinen. Synnytyksen jälkeen laihduin puoli kiloa päivässä (tietenkin turvotusta suurin osa). Maitoa tuli huonosti. Lapsi itki paljon.
Luin erittäin hyvän kirjan, nimeltä "Lupa syödä". Se löytynee kirjastosta tai googleta. Sen kirjan ajatukset ja selkeät ohjeet auttoivat mua paranemaan. Nyt olen 168/60 ja koen olevani aika läski, mutta järki pysyy kuitenkin päällimmäisenä. Voi olla että taipumus sairastua pysyy kauan, ehkä loppuiän. Mutta hae apua. Puhu asiasta neuvolassa. Tarvitset tukea, sitä voi saada kunnan resursseista riippuen mielenterveystoimistosta tai psykiatrian polilta.
Haukkuja et ansaitse, vaan myötätuntoa ja tukea. Onneksi olet vielä nuori, sulla on perhe. Puhu asiasta miehelle. Tämä voi yllättävästi yhdistää teitä. Hanki tietoa anoreksiasta.
Esim. täältä:
http://www.syomishairioliitto.fi/
Kaikkea hyvää sulle ja perheellesi! Olet ajatuksissa!
Minä olen myös perheenäiti ja jollain tapaa syömishäiriöinen. Minäkään en ole vielä "liian laiha", en siis sairalloisen laiha. Nyt olen kuitenkin viimeaikoina herännyt asian suhteen, olen PÄÄTTÄNYT lihottaa itseäni. Mua jotenkin on nyt helpottanut se, että olen päättänyt kilomäärän, johon pyrin. Mutta kyllä mä myönnän esim. tänään ahdistuneeni suunnattomasti, kun lihotusoperaatio on tepsinyt. Tiedon tasolla ymmärrän, että se on mulle hyväksi. Mutta helkkari kun tuntuu huonolta, epäonnistuneelta! Että tämä asia, minkä osaan kunnolla (laihtuminen), niin sitä en saa tehdä.
Olen perfektionisti, pilkun viilaajaa, suorittaja... Kaikkia noita ja enemmänkin. Haluaisin joka tasolla onnistua ja hallita tilannetta. Sama kai sitten kropassa. Haluaisin saada niitä "voi kun olet laiha"-kommentteja, joilla voisin todistaa itselleni, että olen tässä parempi kuin muut. Vaikea selittää. Mutta ehkä sulla on jotain samoja ajatuksia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
sairas äiti :( Itsesi, lapsesi ja miehesi takia sinun pitää saada itsesi terveeksi. Minusta sinun kannattaisi nyt heti kertoa tämä tilanne miehellesi. Näytä vaikka tänne kirjoittamasi teksti. Olen varma että miehesi haluaa auttaa sinua, hänelle on varmasti tärkeintä saada sinut kuntoon. Olen itse nähnyt läheltä perheenjäsenen syömishäiriön ja sen vaikutuksen omaan lapsuudenperheeseeni. Siitä on seurannut paljon pahaa. Hae nyt heti apua, ota vaikka miehesi mukaan. Neuvolaan voit soittaa maanantaina ja kertoa tilanteen, lääkäriin pääset kyllä varmasti heti.
minulla on paljon samoja ajatuksia. Yritän hallita ja kontroloida, syömättömyys on juuri sitä ja kun huomaan "onnistuvani" koen mielihyvää.
Hävettää niin valtavasti kertoa miehelle asiasta. Olen nimittäin viime aikoina "paheksunut" laihduttajia ja liian laihoja ihmisiä hänelle. Siksi, että olen yrittänyt peittää omat ongelmani :( Jotenkin koen etten ole vielä niin sairas että kertoisin miehelleni, haluaisin yrittää tervehtyä ilman että tarvitsee kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
oli siis taas ap, aina unohdan mainita.
kannattaa kertoa miehelle heti. Tuollaisesta tilanteesta et voi eikä sinun tarvitse selviytyä omin avuin. Ihminen voi kontrolloida elämäänsä niin monella eri tavalla. Toisilla se kohdistuu ruokaan ja sen mukanaan tuomaan näennäishallintaan. Totuushan on se, ettei kukaan meistä voi elämää eikä maailmaa hallita, vaikka kuinka haluaisi ja yrittäisi. Sen epätäydellisyyden hyväksyminen on vaan ihan hemmetin vaikeata. Tiedän omasta kokemuksesta. Terapiassa käyn ja kovasti yritän :)
terkuin se jolla syömishäiriötä omassa perheessä