Pitkään yrittäneiden keskenmeno

Hei! Oltiin 2 vuotta yrittetty, kaikki kokeetkin käyty läpii ja mitään ei löydetty. Sitten tuli pitkään odottettut ensimmäiset viivat.. Kunnes uä-ssä 11v vauvani oli kuollut 2 viikkoa sitten..

Mutta en olekaan niin onnetton kun luulin - on vain todella kova usko, että jään ihan pian taas ja kaikki menee hyviin! On hyvää tietää, että voin tulla raskaaksi ja uskon, että kroppani muistaa :)

Hei! Oltiin yrittetty 2 vuotta - kaikki kokeetkin käyty läpi ja kaikki oli hyviin - kunnes tuli see onnellinen päivä ja nähtiin kahta iloista ensimmäistä viivaa.

Kova oli shokki kun, 11 v. uä-ssä vauvani olikin kaksi viikkoa sitten kuollut ja mulla ei ollut minkäläistä aavistusta, raskauden oireet olivat vielä täydeessa vauhtissa. Mutta nyt, 2 viikkoa on mennyt, ja en olekaan niin onnetton kun luulin olevani. On vain todella kova usko, että pian odotan taas ja kaikki menee hyviin! Oli mahtava kokea raskaus ja tietää, että voin noin vain tulla raskaaksi :)

Me ehdittiin toivoa lasta puoltoista vuotta, ennen ku tärppäs. Se meni kesken, siitä 3 kk ja uus plussa. Sekin meni kesken, siitä meni sitten 4 kk tähän plussaan, joka on nyt jo viikoilla 29+6. :)



Mulle se ensimmäinen km oli rankka, mutta kuitenkin oli hyvä mieli siitä, että tiesi pystyvänsä raskautumaan. Toinen jo vähän lannisti, kun meni heti perään toinen kesken. Koitin kuitenkin ajatella positiivisesti, että kaks raskautta on saatu aikaseks, kyllä se kolmaskin sieltä tulee, ja tulihan se sitten.



Tsemppiä, monesti uus raskaus alkaa melko pian km jälkeen. :)

Yritys kesti puolitoista vuotta, ehdimme jo käydä kaikissa lapsettomuustutkimuksissakin. Sitten tulikin kauan toivottu ensimmäinen plussa. Kaikki meni ihan hyvin, kunnes rv20 todettiin keskeytynyt keskenmeno (sikiö kuollut n. rv17).

Melko epätoivoinen olo.

Nyt olen uudelleen raskaana, mutta pelko on suuri, kun oireet ovat jo aikaisessa vaiheessa loppuneet oikeastaan kokonaan...Kun elimistöni ei viimeksikään osannut "ulostaa" sikiötä itse, olen melkein varma, että siellä se alkio on ja pysyy, vaikkei enää elämää olisikaan.



Tsemppiä jatkoyritykseen!

Meillä on yksi terve poika, 2004 syntynyt.



Vuoden käytin ehkäisyä, sitten ajateltiin et no, toinen. Kului vuosi. Toinenkin. Testeissä käytiin eikä mitään vikaa. Rahaa ei ollut lähteä sen kummemmin (esim yksityiselle puolelle), eikä lekuri muutakun pyöritteli päätään.



Ihme tapahtui neljä vuotta yritettyämme ja tulin raskaaksi. Joka siis viime yönä päättyi rajuun ja kivuliaaseen keskenmenoon. Ja jälleen polilekuri huomautti, että yksi kuukautiskierto ja uutta kehiin. Tuumasin kyynelten lomasta, että tätäkin odoteltiin sen neljä vuotta.



Sinällään mielenkiintoista, että tämä lääkäri jäi tuijottamaan minua ja ihmetteli miksemme ole hakeutuneet hoitoon. Kyllähän me olimme yrittäneet, mutta kun olemme perusterveitä (perustutkimukset tehty jne) emme ole päässeet sen pidemmälle.



Antoi kyllä tosi mukavaa ja kannustavaa tietoa siitä että kun menen lopputarkastukseen voisin samalla kysyä lisää mahdollisista hoidoista joita kunnallisella on tarjota. Mihinkään kalliisiin yksityisiin meillä ei vain ole varaa. Että kaiken surun keskellä pieni valonpilkahdus.



Toivottavasti.

Aika tunteita herättävää lukea muista samassa tilanteessa olevista. Etenkin, kun tilanne on niin lähelle sama. Suru on niin henkilökohtainen asia, vaikka järki sanookin, että on muitakin.



Meillä olisi ollut syksyllä lapsettomuuden vuoksi lääkärille aika, kun elokuun alussa totesin olevani raskaana. Viikko sitten tuli sitten keskenmeno. Ultra olisi ollut seuraavana keskiviikkona. "Lohtuna" ajattelimme, että suru olisi ollut vielä suurempi, jos olisimme ennättäneet kuulla/nähdä lapsen alun.



Heti maanantaina pääsimme käymään gynegologilla, jote en voi kuin kiittää siitä asiantuntemuksesta, joka hänestä huokui (piti ihan googlata kyseinen henkilö) jo maanantai-iltana tuntui, että edessä on veilä elämää ja meilläkin mahsollisuus. Nyt tulee vielä tunnepuolella ylä- ja alamäkiä, seuraava tarkastus viikon päästä. Lohtuna on, että meilläkin voi tärpätä, nyt kun joku vain sanoisi, että milloin...



Me menimme jo samana sunnuntaina (syksyn viimeisenä kauniina ja lämpimänä päivänä) joen rantaan ja hyvästelimme hääkimpun mukana keskeytyneen lapsemme. 1,5 vuotta häistä keskenmenoon... Tämä olis varmasti terapeuttista, ihan henkistä jaksamista ajatellen. Rauhassa itkimme ja puhuimme ruusujen kadotessa rirran mukana. Olisi saanut tämäkin kokemus jäädä kokematta =(



Vaikka en saakaan olla katkera muille: kaverin avopuoliso on viikkoa pidemmällä raskaana. Kesäkuussa sanoi toiselle naiselle häntä rakastavansa, ja heinäkuussa "on jo lasta yritetty, ei ole vahinko" toisen kanssa ja heti tärppäsi. Anteeksi kaikki katkeruuteni, joita hetkittäin tunnen!!!



PS. anoppi menetti ensimmäisen lapsen seitsemännellä kuulla, toinen raskaus tuulimuna ja mieheni kuusi vuotta ensimmäisen kkm:n jälkeen. Sanoi, että maailma koveni paljon näiden kokemusten jälkeen.



...jaksamista kaikille...

kiva, että jaatte kokemuksia kanssani.



itse alan vihdoin toipua keskenmenosta, fyysisestikin. kohta tuntuu alkavan uudet kuukautiset pitkästä aikaa, joka tässä vaiheessa tuntuu ihan hyvälle. tietysti toivoisi että eivät alkaisi, vaan olisi heti tärpännyt. en usko kuitenkaan että niin hyvin on käynyt.



voimia jokaiselle, kyllä se meidänkin vuoro vielä joskus koittaa! :)

Hei kaikille! Haluaisin lyhyesti kertoa oman kokemukseni. Kaksikymppisenä naimisiin mentyäni aloimme mieheni kanssa toivoa vauvaa. Ensimmäinen vuosi meni ettei mitään kuulunut, sitten tulin raskaaksi joka keskeytyi rv 12, puoli vuotta siitä uusi raskaus joka keskeytyi rv 11. Todettiin kilpirauhasen vajaatoiminta. Heti uusi raskaus joka keskeytyi rv 9. Taas uusi raskaus joka keskeytyi rv 16, sikiö oli kuollut pari viikkoa aiemmin. Vielä yksi keskeytyminen rv 9. Kilpirauhaslääkitystä hiottiin kokoajan, oli raskautta tukevia lääkityksiä. Ja pää hajalla. Täytin 25v, takana 5 keskenmenoa ja tulin raskaaksi maaliskuussa 2003. Kilpirauhaslääkitystä oli nostettu reilusti. Poikamme syntyi jouluna 2003. Ihme sitä ihanuutta. Pojan ollessa 6kk aajattelimme yrittää uutta vauvaa jos siihen menisi se 6v taas. No ei mennyt. Ensimmäisestä yrityskerrasta raskaaksi ja ongelmaton raskaus. Toinen ihana poikamme syntyi maaliskuussa 2005. Pojat ovat nyt 5 ja 6v ja pieniä toiveita kolmannesta. On se tämä ihmismieli kummallinen. VIELÄ vauvakuume kaiken tämän jälkeen. Ikää 32v ja kello tikittelee....Tyytyväinen ja onnellinen olen kahdestä terveestä poijan jukurista!!

Mun tarinaa...

Meidän eka raskaus alkoi nopeasti muistaakseni yk3 jo. Meni kuitenkin kesken rv11 todennettuna keskeytyneenä keskenmenona. Alkio vastasi rv6+.

Seuraavaa raskautta odotettiin puolisen vuotta ja uusi keskenmeno sitten todettiin rv9 ja alkio jälleen vastasi rv6+, surua lisäsi että samaisella viikolla kun alkio on kuollut näimme jo sykkeen ultrassa :(

Seuraavaa raskautta odoteltiin jälleen noin puoli vuotta ja siitä tuloksena tuossa tuhisee melkein 3kk poika ;) Raskaus oli kuin oppikirjasta, ei mitään ongelmaa koko aikana. Pelko oli koko ajan mukana, mutta kaikki meni kuin pitikin. Synnytyskin kuin suoraan opetusfilmistä, kuulemma ;D



Tsemppiä kaikille!!!