Mikä saa äidin pinnan palamaan?
Tuntuuko välillä siltä, että pinna on tiukalla kotona vauvan kanssa? Vauva-lehti kerää äitien kokemuksia niistä negatiivisista tunteista, joita äitiys myös ehkä herättää. Mikä suututtaa, ahdistaa, pelottaa? Mitä teet, jos joskus oikein alkaa raivostuttamaan? Oletko koskaan pelästynyt omia tunteitasi tai käytöstäsi? Millaiset asiat auttavat rauhoittumaan ja palauttamaan hyvän mielen?
Kerro omista kokemuksistasi nimettömänä vastaamalla suoraan tähän keskusteluun tai kirjoittamalla osoitteeseen pirkko.tuominen at pp1.inet.fi! Kokemuksiasi saatetaan lainata Vauvan tulevassa jutussa.
Kommentit (2)
Minä myös olen luonteeltani hyvinkin temperamenttinen, mutta hyvin muistuu mieleen eräs kerta, kun poikamme oli varmaan n. 7kk muistaakseni ja taisi olla sellainen "yliväsynyt" hetki molemmilla joten poika vaan huusi huutamistaan heti kun laskin hänet sänkyyn. Syliin toki rauhottui mutta kun nukkua piti eikä sylissä lekotella. No, aikani jaksettuani sitä "syliin-sänkyyn-huuto"-rumbaa, mietin mitä tekisin mutta sitten vaan "näin punaista" kun meni todellakin hermo jo siihen toista tuntia kestäneeseen touhuun! Jostain syystä (tiedä sitten mikä mielenhäiriö oli) yritin pelästyttää pojan ja huusin "PÖÖ". Tästäkös poika riemastui, siis ihan oikeasti; alkoi nauramaan ja virnuilemaan ja rauhoittui!!! Edelleenkin 10kk iässä poika tykkää pelästyttelystä! Hämmentävää. No siihen loppui silloin sekin suutahdus =D
Olen luonteeltani helposti stressaantuva ja temperamenttinen. Ja tietysti minun vauvallani oli 7 viikon koliikki! Hän itki iltaisin suoraa huutoa nelisen tuntia ja muistan, kuinka minua ahdisti kamalat illat jo etukäteen. Kun kaikkea oli kokeiltu ja todettu että mikään ei kertakaikkiaan auta, oli hankittava kassillinen korvatulppia ja vain kestettävä. Pinna paloi silloin, kun oli nukkunut edellisenä yönä vain pari hassua tuntia ja vauva vain huusi ja huusi... silloin sanoin aika usein rumasti vauvalle, itkin olohuoneessa vauvan kanssa yhtäaikaa miehen yrittäessä saada unta makuuhuoneessa. Ja sitten huono omatunto kalvasi, tunsin olevani maailman huonoin äiti. Raivoissani saatoin toivoa ettei koko vauvaa olisikaan...kamala tunne. Ja sen jälkeen, pelästyneenä, itkin sitä miten saatoinkaan ajatella näin omasta vauvastani. Välillä saatoin hermostua niin että ymmärsin hyvin, miten joku epätoivoinen sortuu vauvan raviteluun. Kamalaa, mutta väsyneenä ja hormoneiden vallassa ihminen ei ole enää oma itsensä. Mutta aamulla kun näin vauvan vieressäni, hän oli taas maailman suloisin pikkuinen, jota rakastin yli kaiken. Ja kuukausien päästä, äitiyttä hieman opeteltuani, osasin huonoina ja hermoja raastavina hetkinä suunnata ajatukseni noihin hellyyttäviin hetkiimme, jotka saavat suuttumuksen vähenemään. Helpompaa olisi, jos vain olisi hyväksyttävää, että suloisintakin lasta kohtaan tuntee joskus suuttumuksen ja kiukun tunnetta. Sekin kuuluu äitiyteen.