Lue keskustelun säännöt.
Onko muilla lasta, joka jää urheilukilpailussa joka lajissa aina viimeiseksi?
29.08.2009 |
Meidän tyttö 7v, on ollut nyt juoksussa, pallonheitossa, pituushypyssä, kaikissa se huonoin.
Syntyi keskosena ja luokkansa lyhyin ja ruuminrakennekin on hento. On alkanut itsekin huomaamaan, ettei pärjää muiden kanssa. Osaa kyllä luistella, hiihtää, pyöräillä ja muutkin lajit sujuu hyvin, mutta muut ovat vaan parempia.
Miten kannattaisi ksnnustaa, luultavasti tulevaisuudessakin on häntäpäässä urheilussa. Nykypäivä kun on yhtä kilpailua vaan.
Kommentit (12)
Ihan tavallinen lapsi ei vain mitenkään urheilullinen. Miksi pitää väkisin menestyä urheilussa? Kannustakaa siinä missä hän on hyvä piirtäminen, tarkkuuta vaativat tehtävät jne jne.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
urheilua harrastaa kilpailematta. Pääasia ettei siitä tule vain epäonnistumisia. Kenellekkään se ei ole kauaa kivaa jos ei ikinä voita muita. Itse olen aina inhonnut kuvaamataitoa koska työni oli vain rääpäsyjä muihin verrattuna.
Onko lasta pakko laittaa kilpailutilanteisiin? varsinkin kun hän on vielä noin nuori? Pidätte vain liikunnan intoa ja sen mukavuutta yllä. Ei siihen nykyajan kilpailuun tarvitse lähteä mukaan.
kilpailutilanteisiin kaikissa noissa lajeissa? Jos opettaja jatkuvasti kilpailuttaa liikuntatunneilla, puhuisin asiasta opettajalle hyvin vakavasti.
Pesiksessä, fudiksessa tmv. joukkuelajissa kukaan ei koskaan halua sitä mukaan kun sitten joukkue häviää. Pyöräillessä ajaa ekaa kierrosta korttelin ympäri kun muut menee jo kolmatta... Vain tyhmä ei huomaisi.
järjestetään jos jonkinmoista kilpailua, ihme kyllä. Liikunnan ilo kyllä tapetaan tehokkaasti, vaikka joukossa on aina niitä kaikesta kilpailevia kersoja vanhempineen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
niin kun taidot paranee tekniikan takia, alkaa koulussakin olla muita parempi siinä lajissa. Mä menin koriskouluun ja sitä kautta joukkueeseen. Vaikka olin luokkatasoni lyhyin ja hennoin, jonkun ajan kuluttua huomasin, että harjoittelu kannatti, enkä enää ollut luokan huonoin koriksessa. Ja aika äkkiä muutkin luokan lapset huomasi sen. Toki olin edelleen huonoin kaikissa yleisurheilujutuissa, mutta joukkuepeleissä en enää ollut.
mutta on muutakin liikuntaa kuin yleisurheilu yms.
Itse loistin lapsena tanssissa ja ratsastuksessa...suunnistuskin sujui kun juoksuvauhtia paikkasin kartan luvulla.
Huippu-urheilijaa ei minusta tullut mutta liikunnasta nauttiva aikuinen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
ja ärsyttävältä, kun ei voida liikkua vain liikkumisen ilosta.
Meillä oli aikoinaan yläasteella opettaja, joka mittasi, otti aikaa ja milloin mitäkin, ja antoi arvosanat näiden tuloksien perusteella.
Uidessakin piti aina uida 1 km ja sitten oli vielä joka kerta joku kuupperitesti. Koskaan ei voitu tehdä uimassa mitään muuta.
Kyllä siinä urheilevaltakin nuorelta rupesi liikuntailot karisemaan ja liikuntatunnit tuntumaan kamalalta pakkopulla suorittamiselta.
Mielestäni liikuntanumeron pitäisi olla aina hyväksytty tai hylätty ei varsinainen arvosana.
itse olin aina viimeinen. Meillä oli kyllä ihan kannustava ope. Sanoi hiihtokilpailuissakin että Hienoa että tulit maaliin, siis aidosti kannusti eikä kettuillut.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olin ala-asteella aina viimeinen (tai korkeintaan 2./3. viimeinen) joka lajissa. Ja vaikka kuinka yritin parhaani ja osallistuin aktiivisesti, sain aina huonoja numeroita todistukseen. Yläasteella ja lukiossa numerot paranivat, eikä joka lajissa tarvinnut enää kilpailla. Mutta aidon liikunnan ilon löysin vasta aikuisena. Ja kilpailutilanteita inhoan yhä edelleen!
Meillä kaksi kouluikäistä lasta, joilla hyvin erilainen suhde liikuntaan. Esikoinen on tyttö, nyt jo 12-vuotias, on aina inhonnut kaikenlaista kilpailemista eikä muutenkaan pidä ohjatusta liikunnasta. Koulussa ei ole koskaan pärjännyt kilpailuissa eikä mielellään niihin osallistu. Kaikkiin joukkuelajeihin tyttö aina valitaan viimeisenä joukkueeseen. Se on tietenkin kurjaa. Itse olen ollut aivan samanlainen ja olen sitä mieltä, että me vain olemme kaikki omanlaisiamme. Toki lasta on pienenä kannustetu liikkumaan; hiihtokouluihin jne., mutta mitään liikuntaa ei enää isompana ole halunnut harrastaa. Nyt kuitenkin on itse päättänyt aloittaa yhden urheiluharrastuksen; toivon kovasti, että siitä tulisi hänen juttunsa.
Toinen lapsi, poika, on aivan toisenlainen. Hän rakastaa liikuntaa kaikissa muodoissaan, kilpailee erittäin mielellään ja harrastaa monenlaista urheilua. Pojilla varsinkin tuntuu koulussa olevan hyvin tärkeää tuo liikunnallisuus; kaveripiiri valikoituu aika lailla sen mukaan ja ne vähemmän liikunnalliset jäävät vähän ulkopuoliseksi. Se on todella inhottavaa. Itsekkäästi ajattelen, että onneksi oma poika on sentään liikunnallinen...
Tuo koulujen kilpailutusasenne on hankala. Toisaalta he saavat siitä näyttöä todistuksiin, ja moni lapsi haluaakin kilpailla, mutta toisaalta ei se saisi olla pakollista.
Mutta sama ongelma, lapsi on aina viimeinen ja se harmittaa. Ja ärsyttävä opettaja vääntää asiasta kun asiasta kilpailun, jossa on suoritus ja tulos. Kai se on nyt sit sitä todellisuutta, joka vie lapsen ihanan maailman mennessään...