Onko yksilapsisuus todellakin katastrofi?

Mikä siinä on niin kamalaa?

Jos nyt jätetään ulkopuolelle se, että ainokaisella ei ole sisaruksia (eivätkä sisarukset ainaole läheisiä), niin mikä yhden lapsen perheenä olemisessa on niin pahaa?

Olisin todellakin toivonut omalle lapselleni sisarusta. Itse halusin sisaruksia kovasti ja petyin yhtä lailla omien vanhempieni mukana, kun toista lasta ei meille tullut. Nyt näyttää uhkaavasti siltä, että omassa perheessäni on sama tilanne. Esikoinen ei ehkä saa sisarusta. Olen asiasta hyvin surullinen, mutta samalla niin onnellinen siitä, että minulla on esikoiseni!

Olisin halunnut sisaruksen ainokaisellemme, joka täyttää kohta 5v. Mutta sairastuin niin, että en voi saada enempää lapsia tai siis näin lääkärini suosittelee, etten kestä raskausaikaa ja synnytystä. Vieläkään en ole asian kanssa ihan sinut, välillä tulee kova vauvakuume. Mutta tuntuu, että vaikeampaa on muiden ihmisten hyväksyä ettei lapsia tule meille enempää. Ja se on rasittavaa, jos joku. Aina on jonkun kysyttävä pikkusisaruksesta...

Minullakin todettu sairaus ja menen tällä viikolla tutkimuksiin josko sittenkin saisin luvan yrittää raskautumista. Ikää on kohta 39 eli viimeiset hetket yrittää. Aiemmin en ole onnistunut raskautumaan selittämättömästä syystä ja tuntuu niin musertavalta jos tämä juuri löydetty sairaus nyt torpedoi edes yrittämisen. Eli vierailija ymmärrän oikein hyvin, miltä sinusta tuntuu. Onneksi sinulla on yksi lapsi, jota rakastaa. Minäkin niin toivoisin, että edes sen yhden saisin vaikka unelma olisi myös sisarus ensimmäiselle. no, katsotaan mitä lekuri sanoo ja toivotaan parasta.

tunne siitä, että en onnistu antamaan lapselleni sisaruksia joita hän niin kovasti toivoo ja odottaa. Varsinkin kun lähipiirissä lähes kaikilla on useampi kuin yksi lapsi. Ja koulussa osaavat olla tosi julmia "mullapas on pikkusisko ja sulla ei". Pienempänä lapsi ei osannut kaivata sisaruksia/veljiä mutta nyt useita kertoja viikossa kyselee asiasta ja kuuntelee mahaani josko siellä jotain olisi tulossa-välistä kyllä masentaa tosi kovasti, kun en ole vielä hyväksynyt tätä asiaa...

, lukiessani viestiäsi, tuntui kuin se olisi ollut omasta elämästä. Tosin esikoiseni on reilun viiden mutta ei mene viikkoakaan ettei hän kysy ja pyydä, että äiti synnytä minulle pikkusisko tai veli. Kohta vuosi yritetty ja ovulaatiotestit näyttää et pitäisi ovulaatio tapahtua ja labrakoeet ok, mutta mitään ei kuulu..

Itse olen ainoa lapsi, ja tiedän sen tuomat hyvät ja huonot puolet. Meillä on yksi ihana poika ja nyt toivoisin toista lasta. Mies vaan sanoo jyrkän ein. Ja ei kuulemma suostu edes miettimään. MItäpä tässä sitten on vaihtoehtoja?

Meilla ihan sama tilanne. Mies ei suostu edes keskustelemaan - suuttuu vaan ja menee ulos huoneesta ovet paukkuen - argumenttina 'liian vanha' johon vastaan etta 'minapa en ihan viela'. Kirjoitin jopa kirjeen, jos lukemalla menisi paremmin perille. Ei auttanut. "Senkus muutat pois jos elamantilanne ei tyydyta" oli viimesin lausahdus. Jain suu auki tuijjottamaan. Nyt vaadin etta mannaan sitten kolmannen osapuolen juttusille, jos kerran ei voida kaksistaan keskustella. Saas nahda saako miehen raahattua sinne. Surettaa ihanan ainokaisen puolesta...

Itse olen ainoa ja oma lapseni on ainoa. Kumpaakaan en ole pitänyt ongelmallisena. Ei pysty kaipaamaan sitä, mitä ei ole koskaan ollutkaan...siis sisarusta. Itselläni sen sijaan on paljon läheisiä ystäviä...heistä jotkut ovat tunteneet minut pienestä pitäen.



Olkaamme siis onnellisia yksistäkin ihanista lapsistamme!

Meidän perhe jää myös mitä suuremmalla todennäköisyydellä kolmihenkiseksi. Yksi on ja vuosia hänellä jo 10, toista yritetty noin 6 vuotta, vuosia sitten tutkimuksissa ei löydetty vikaa ja hoitoihin emme lähteneet. Pääsääntöisesti olen hyväksynyt tilanteen mutta välillä vauvan kaipuu on kova ja tällä viikolla poika kyseli kuinka monta ainutta lasta tunnen ja onko niin että jos hän saa omia lapsia niin niillä ei ole serkkuja hänen puoleltaan. Tälläiset hetket saa lähes voimaan pahoin vaikka elämämme onkin mukavaa kolmistaan enkä ole varma olisinko enää valmis kaikkeen siihen rumbaan vaikka ikää on 35 ja suurimmalla osasta kavereita on taaperoita. Pelkään vaan että tulen aina miettimään että olisiko pitänyt tehdä toisin. Yritän vain löytää elämästä muita asioita, jotka tekevät onnelliseksi. tälläistä tunteiden vuoristorataa tämä on vaikka haluaisi vaan unohtaa koko asian. sitä tuntee aina itsensä jotenkin vaillinaiseksi.

Meillä on 10v tyttö ja toista lasta yritettiin n. 4 vuotta kaikilla hoidoilla. Mulla oli vuosia ihan hirveä kriisi asiasta, olin välillä niin lamaantunut etten voinut tavata ihmisiä joille syntyi toinen lapsi (kolmas ei ollut niin paha kun toinen ;) enkä käydä kaupassa etten näkisi perheitä joilla on 2 lasta. Kävi sitten niin, että eräänä marraskuisena iltana kun tuli kättäriltä kotiin koska olin saanut keskenmenon joka piti kaapia, tuli sellainen rauhallinen olo, että on lupa luovuttaa ja alkaa elämään sille ainoalle lapselle. Ei ollut hänellekään oikein yrittää niin kovasti sisarusta, että muuhun ei enää aika ja voimavarat riittäneet.



Kun vihdoin asian sisäistin ja hyväksyin aukesi eteeni ihan toisenlainen maailma. Huomasin, että vain omassa päässäni olin kuvitellut ihmisten ajattelevan, että on omituista kun on vain 1 lapsi. Huomasin kuinka kamalan uupuneita ja väsyneitä ihmiset olivat kahden, kolmen tai neljän lapsen kanssa ja tajusin, että mua ei väsytä ollenkaan. Ymmärsin, että mulla on terve tyttölapsi jolle voimme antaa kaiken rakkauden eikä hänen tarvitse kilpailla siitä kenenkään kanssa. En ole yhtään vaillinainen, meidän perhe on tämän kokoinen.



Nyt vuosia myöhemmin asian täysin hyväksyneenä näen todella paljon positiivisia asioita yksilapsisuudessa. Tyttö on joskus kysynyt miksei saa siskoa tai veljeä mutta tyytynyt vastaukseen ettemme voi saada. Häntä ei ole KOSKAAN kiusattu yksilapsisuudesta. Päinvastoin, häntä on kadehdittu siitä useamman kerran. Ketäpä ei ärsyttäisi kitisevä pikkuveli sotkemassa leikkejä ;)



Tutkimusten mukaan ainoista lapsista tulee todennäköisemmin esimiehiä ja johtajia ja itse uskon syyn olevan se, että ainoa lapsi saa kaiken rakkauden itselleen eikä hänen tarvitse kilpailla paikastaan sisarussarjassa. Sellainen saaminen on eheyttävää.



Olen myös saanut paljon lapsia elämääni tyttären kavereiden kautta. Teen lasten kanssa valtavan paljon kaikkea, enemmän kuin kukaan sellainen ehtii jolla on muitakin lapsia hoidettavanaan. Lapset viettävät aina aikaansa meillä.



Koska mun ei tartte välittää pienempien sisarusten nukkumaanmenoajoista tms. olemme luoneet tämmöisen kevyen elämänrytmin jossa ei kelloon tuijoteta. Kaverit saa olla meillä yötä ja päivää niin paljon kun tahtovat.



Myös minä itse nautin siitä, että ehdin harrastamaan omia juttujani vielä nyt suht nuorena ja muutenkin elämään myös omaa elämää.

Hehe, meidän lapsi myös 10v, itse olen 35v ja jos ei- hoidollisen yrittämisen laskee mukaan niin n. 6 vuotta mekin "yritimme." ;)

Meidän on tullut aika hyväksyä se tosiasia, että jäämme yksilapsisiksi, sillä olemme jo 40- vuotiaita, emmekä tahdo olla kovin vanhoja vanhempia. Esikko ja ainokainen on nyt 7- vuotias ekaluokkalainen.

Esikoistakin yririmme ja odotimme yli 10 vuotta ja tooki pikkusisarus olisi ollut tervetullut, mutta ei edes hoidoilla tärpännyt.

Mielesäni avainsana on asian hyväksyminen, siten voi löytää ne positiiviset puolet ja lakata turhan murehtimisen.

me todennäköisesti tulemme jäämään yksilapsiseksi perheeksi, osittain olosuhteiden pakosta (luomuna tuskin onnistuu, hoitoihin ei enää jakseta mennä) ja osittain ihan omasta tahdostakin. Kaksivuotiaamme on kaikin puolin ihanan kiltti tapaus normaaleine uhmaraivareineen, nukkunut aina tosi hyvin yms. joten siitä ei ole kyse miksi ei enempää lapsia haluta. Lähinnä johtuu siitä että elämäntyylimme on mikä on - tykkäämme paljon matkustella, käydä kylpylöissä ja yhden lapsen kanssa kaikki on vaan niin kovin paljon helpompaa. Kahden tai useamman kanssa tulisi väkisinkin oltua enemmän kotona, enkä sano että se olisi mikään katastrofi mutta meille sopii paremmin menevä elämä yhden lapsen kanssa. Lapsellamme on tosi paljon samanikäisiä kavereita ja yhden kanssa talouskaan ei joudu kuralle vaikka tulenkin olemaan hänen kanssaan kotiäitinä eskariin asti. Paljon harrastamme ja joka päivä näemme lapsen kavereita, ei hän yksinäiseksi jää vaikka ei sisaruksia olekaan. Puolensa tälläkin!

Mikä siinä on niin kamalaa?

Jos nyt jätetään ulkopuolelle se, että ainokaisella ei ole sisaruksia (eivätkä sisarukset ainaole läheisiä), niin mikä yhden lapsen perheenä olemisessa on niin pahaa?

mutta itse olen toivonut kovasti edes sitä yhtä suhteellisen tervettä lasta. Yksi vaikeasti vammainen on jo.