Lapsi vailla kavereita. Osaisitteko auttaa minua?

-Lapselle joku harrastus lähialueelta, jossa tapaa samanikäisiä ja samaan kouluun tulevia. Esim. jalkapallo, partio, kuvataidekerho, liikuntakerho tmv. Tutustut itsekin näiden kautta uusiin ihmisiin, lasten vanhempiin.

-Synttärikutsut useammalle eskarikaverille. Ainoastaan näin saa itse kutsuja.

Meillä ekaluokkalainen tyttö, joka ainoa lapsi. Jalkapallon kautta tuntee monia tyttöjä.

-Leikkipuistoon pojan kanssa ja siellä yrität tutustua itse lasten vanhempiin ja kutsua kotiinne kylään.

Kasvamisen tarvetta kaikilla osapuolilla.



Naapurin lapsi ei kutsunut poikaani synttäreilleen, vaikka pihassa leikkivätkin yhdessä, kun hänellä ei ole parempaa seuraa. Silloin kyllä ihmettelin vanhempien ajatuksenjuoksua. Kertovatko muuten synttärikutsujen määrät mielestänne siitä, miten hyvin lapsella menee kaverimaailmassa?



Poikani aloitti ryhmäharrastuksen, mutta ei tykännyt lajista, mikä oli iso harmi. Ajattelin kyllä patistaa uudelleen sinne, josko intoa löytyisi. -ap

kuin niiltä kahdelta. Vanhemmat eivät piittaa vastavuoroisuudesta vaan antavat lasten päättää, näin kuvittelen. -ap

paitsi, että lapsi on jo kolmasluokkalainen. Luokassa on yksi kaveri, mutta vapaa-ajalla harvemmin näkevät, koska matkaa sen verran paljon, että pitäisi bussilla matkustaa. Asiaa hankaloittaa se, että koulu ei ole omalla asuinalueellamme. Olen yrittänyt viedä harrasturyhmiin jne. mutta ei ole kaveria löytänyt. On vähän ujo ja arka tyttö. Asia huolestuttaa minua äitinä, lapsi ei ole oma-aloitteisesti asiasta valittanut. Tuon ikäisella pitäisi kuitenkin olla jo oman ikäistä seuraa.

jaksaisi mennä huomenna eskariin tai että saisi olla vain puoli päivää. Se iltapäivän ohjaamaton päiväkotiaika tuntuu raskaalta hänestä. Liksäsi hän on iltapäivisin lähtenyt mielellään kotiin, eikä enää sano, että tulin liian aikaisin, kesken leikkien. -ap

Meillä lapsi toivoo aina, että olisi vain puolipäiväinen, ei ole ikinä viihtynyt päiväkodissa hyvin. Mielestäni ehkä päiväkodeissa liikaa luotetaan, että lapset luovivat näissä tilanteissa keskenään/yksikseen. Ehkä tuo rauhallisuus ja syrjäänvetäytyminen on ihan pojan luonteessa. Lasten maailma on aika karu, varsinkin jos heitä ei ohjata oikeaan suuntaan. Jos poikasi ei viihdy ryhmässä, niin yrittäkää hommata hänelle muutama "yksittäinen" kaveri.

ap

ollut tuommoinen poika. Ja hyvä mies hänestä tuli. Hänellä on kavereita, mutta ei oo mikään kaikkien kaveri, vaan on oman tien kulkija.



Miehen mielestä joukkuelajit on perseestä, jos ei oo laumasielu. Joten jos poikaasi kiinnostaa joku yksilöllisempi harraste, esim. musiikki, niin sieltä saa niitä samanhenkisiä kavereita.



Yritettiin häntäkin kiusata koulussa, mutta se loppui kun hän oli kumminkin aika isokokoinen ja uhkasi vetää turpaan kiusaajaa.



Jotkut lapset ovat tuollaisia, ja

Kaikki eivä viihdy suurissa ryhmissä. Osa aikuisistakin pitää yksinolosta. Kärsiikö poika siitä vai onko hänestä kivaa hommailla itsekseen?



Jos hän on reilu ja mukava poika saa varmasti vielä ystäviä, ei kannata liikaa huolestua :)



Se harrastus olisi mukava aloittaa. Samanhenkisiä lapsia löytää varmasti harrastuksenkin kautta.

Lapsellasi on pari kaveria ja hyvä niin :). Oikeasti, joskus kärpäsestä kasvaa härkänen kun asiaa oikein alkaa setvimään.



Oma poikani oli pienenä ujo. Halusi kovasti aloittaa 4-vuotiaana futisharrastuksen. Kun sitten menimme kentälle, niin oli niin ujo ettei uskaltanut mennä muiden mukaan. Mutta minä vaan sinnikkäästi kuljetin hänet sinne JOKA KERTA. Jossain vaiheessa meinasin jo itkua vääntää, kun poika ei millään mennyt kentälle. KUNNES sitten ehkä viidennet treenit ja sai itsensä hilattua kentälle. Olin NIIN onnellinen. Tämän jälkeen hän pelaa jo neljättä vuottaan futista ja nyt on alottamassa jääkiekonkin.



Pointtini on se, että lapset ovat erilaisia. Omani on edelleen hidas uusissa ihmissuhteissa. Mutta kun pääsee vauhtiin, niin kyllä se siitä.



Tsemppiä ap!!!

omalle lapselle. Olen sivusta seurannut yksinäisten lasten elämää ja se on sydäntä särkevää. Omani haluaisin siltä varjella. -ap

'sydäntäsärkevää'. Lapsella voi olla rakastava koti ja sisaruksia, joiden kanssa viihtyy. Uskoisin kyllä että siinä vaiheessa kun lapsi alkaa oikeasti haluta kavereita, hänet on helpompi motivoida niitä itse hankkimaan. Liian nuorena kun yrittää patistella, menee vaan koko hommasta maku.

Ihan normaali lapsi. Onneksi meitä on moneen. Taitaa murhe olla enemmänkin äidillä kuin pojalla.

Itse olin hiljainen ja ujo ja sosiaalisesti ikäistäni ehkä vähän jäljessä vielä ala-aste aikoina ja minua lohdutti koulussa se tieto,että minulla on kaveri. Vaikka se kaveri ei ollut edes samassa koulussa.



Eli 1-2 kaveriakin riittää hyvin jos ne on hyviä,oikeita kavereita.



Ja se ehdotus: Mitä jos hankkisitte pojalle kirjekaverin? Siis ihan oikeita kirjeitä kirjoittelemaan.

uusi tuttavaperhe löyty samasta kaupunginosasta, toiseenkin ollaan tutustumassa, suosittelen kokeilemaan : )

vaikuttaa mielenkiintoiselta, koitetaan tärppääkö jossain vaiheessa : )

Sydäntä särkee nämä tällaiset tarinat.



Hmm....tosi vaikea neuvoa, voin vain sanoa, että en usko olevan mitenkään "liian myöhäistä". Usein juuri koulun alku sekoittaa kaveripiirit, vaikka esikouluryhmiä yleensä pyritään säilyttämään. Lisäksi ujo ja arka lapsi voi reipastua hurjasti vuoden aikana. Eskari on ihme paikka, siellä tapahtuu kummia. Enkä nyt sano, ettei ap:n lapsi olisi riittävän "reipas", tarkoitan lähinnä tällaista sosiaalista "reipastumista".



Kun koulu alkaa, toivon, että teillä suhtaudutaan koulussa vanhempaintoimintaan yhtä tarmokkaasti kuin meillä. Käytännössä kaikilla (ala)luokilla on vanhempaintoimikunnat, joka tarkoittaa sitä, että vanhemmat kokoontuvat aina välillä vapaamuotoisesti yhteen juttelemaan ja tutustumaan. Tämän tarkoituksena on juuri ehkäistä näitä tilanteita, joissa lapsi jää ulkopuoliseksi. Siis eiväthän vanhemmat tietenkään ratkaise sitä, kenen kanssa kukakin lopulta leikkii, mutta olen itse erityisen iloinen parista tilanteesta, joissa lapseni luokkakavereita oli jäämässä ns. porukan ulkopuolelle ja me vanhemmat saimme "juoniteltua" homman oikealle uralle yhteistuumin.

He pystyvät kyllä tukemaan lasta kavarisuhteiden muodostamisessa.

Kärsiikö lapsesi itse kaverittomuudestaan?

Hei, ota asia heti esille eskarien ryhmän aikuisten kanssa ja kerro tilanteesta. Pyydä heitä auttamaan lasta kysymään kaveria itselleen esim. sisäleikkeihin ja pyydä myös, että aikuinen on lähellä "kuuntelemassa" ja tarvittaessa auttamassa leikkitilanteessa, ettei mitään ns. ikävää pääse alkumetreillä tapahtumaan. Tämä kuvio sitten pikkuhiljaa myös ulkoleikkeihin. Yleensä leikkitilanteet sisällä vaan helpommin syntyvät kuin ulkona, jossa enemmän "riehutaan". Pyydä myös eskarin aikuisia ohjaamaan poikaa muiden lasten luokse ja pyydä heitä "tutustuttamaan" poika koko ryhmään eli touhuamaan mm. pienryhmässä kaikkien lasten kanssa. Sosiaalisuus ja halu olla muiden kanssa tekemisessä on loppujen lopuksi kuitenkin hyvin yksilöllistä, jotkut kaipaavat sitä enemmän kuin toiset mutta ns. valmius ja tottuminen sos.tilanteisiin on hyvä olla kaikilla. Tsemppiä ja jaksamista äidille projektiin!

päiväkotivuotenakin. Aikaisemmin lapsia ohjattiin eri toimintaryhmiin, mutta omatoimiseen sosiaalisuuteen se ei lapseni kohdalla auttanut. Nyt olen pyytänyt ohjaamaa poikaa isompiin yhteisleikkeihin, mutta niin ei ole tapahtunut. Hänellä on ryhmässään se yksi kaveri. Poika ei varsinaisesti kärsi tilanteesta, koska pitää kovasti ainokaisesta eskarikaveristaan. Toki hän mielensä pahoittaa, kun pois käsketään. Poika on ihan reipas mutta omanikäistensä kanssa vetäytyvä. Uusissa tilanteissa, esim. uimarannalla hän saa usein kaverin tuntemattomasta lapsesta. Ongelma onkin tämä arkielämä. -ap