Pysähdyin miettimään eroaisinko vai pysyisinkö aviossa jos lapsia ei olisi, miten sinä?
Meillä takana 15 yhteistä vuotta, olen 33 v. Lapsia on kolme. Mieheni oli kaikinpuolin unelmani. Viimeisen parin vuoden ajan olen kasvanut henkisesti kovasti, mieheni on suorastaan taantunut. Häntä ei kiinnosta perhe-elämä, on siis uskollinen kyllä mutta ei jaksa mitään lasten kanssa puuhailla, hänen elämänsä pyörii työelämän ympärillä. Minulla on kaikki vastuu ja langat käsissäni perheemme suhteen. Meillä ei juuri riidellä vaan arki on ihan "kivaa" ilman mitään suurempaa tunnetta, puuhailemme omiamme.
Mietin eilen illalla miten suhteemme laita onkaan, onko se oikeasti huonontunut. Tulin siihen tulokseen, että jos meillä ei olisi kolmea alla kouluikäistä lasta, lähtisin todennäköisesti tästä liitosta. Mutta lasten takia en sitä tee. Mieluummin lapset kuin minä. Haluan antaa heille tasaisen perheen omakotitaloineen ja etelänmatkoineen... :O Mutta kieltämättä näivettyminen/yksinäisyys liitossa tässä iäissä harmittaa...
Kommentit (34)
kumppaniin ja perheeseen. Kahdestaan eläessä sitä olisi "ovet auki uusille tuulille" eri tavoin.
Eihän olisi mitään perhe-elämää joka ei voisi kiinnostaa. Mies on kiinnostunut nyt työelämästään ja hänen elämänsä pyörii sen ympärillä koska hän tuntee olonsa syystä tai toisesta ulkopuoliseksi sinun ja lapsien elämään.
Jos olisitte kahdestaan niin teidän parisuhteellanne olisi aikaa ihan toisella tavalla. Luultavasti sinulle ei tulisi mieleenkään miettiä tuollaisia kuin nyt mietit vaan tekisitte kaikkea yhteistä kivaa pakollisten töiden lisäksi.
... niin parisuhteenne voisi luultavasti paljon paremmin.
perheenä eläminen. Tämä siis henk.koht mielipide. Helpommin sitä eroaa parisuhteessa kuin lapsiperheessä eläessään. Henkilökohtainen onnen tavoittelu ei ole päälimmäisenä mielessä, ei ainakaan pitäisi.
Helpommin sitä eroaa parisuhteessa kuin lapsiperheessä eläessään. Henkilökohtainen onnen tavoittelu ei ole päälimmäisenä mielessä, ei ainakaan pitäisi.
Ikämme ja suhteemme kestokin täsmäävät :) Meillä erona vaan se, että mies tekee kotitöitä vähintään yhtä paljon kuin minä ja hoitaa/leikkii/puuhailee lasten kanssa jopa enemmän kuin minä. Samoja pyörittelen silti minäkin ja huomaan välillä kaipaavani jotain ihan muuta, mikä sitten pahimmillaan purkautuu vähän turhankin avoimena flirttinä muiden miesten kanssa. Pettänyt en miestäni varsinaisesti ole, mutta lähellä on ollut pari kertaa. Silti sisimmässäni tiedän, että jos lähtisin, katuisin, enkä loppujen lopuksi voisi koskaan saavuttaa sitä, mitä minulla on nyt, juuri tässä perheessä, tämän miehen kanssa.
Valitettavasti näin, tämä on raaka totuus. Tai sitten olisimme yhä yhdessä mutta eläisimme kumpikin ihan omaa elämäämme.
Ilmeisesti aika monien on, kun niin monet eroavat lasten kasvettua. Eroamisessahan on kaksi buumia: pikkulapsivaihe, kun toinen tai molemmat huomaa ettei perhe-elämä ollutkaan kivaa, ja lasten muuttaessa pois kotoa, kun toinen tai molemmat ovat keskittyneet lapsiin ja parisuhde on jäänyt huomiotta.
Meilä tyhjän pesän vaihe on jo käsillä ja iloitsemme siitä, että pääsemme taas liikkumaan kahdestaan. Nautimme toistemme seurasta yhtä paljon kuin ennen lapsia.
Ensisijaisesti menin kuitenkin mieheni kanssa naimisiin ja haluamme olla yhdessä - se että saimme lapsia oli vain ihana lisä parisuhteellemme. Lapsista en tietenkään luopuisi mutta en mennyt naimisiin että saisin lapsilleni isän vaan itselleni kumppanin.
Parisuhteen eteen pitää tehdä töitä - ja se auttaa että tekee itse parisuhteen eteen töitä ensiksi vaikka toinen ei tekisikään. Eli ap, älkää puuhailko omianne. Jos mies ei tee aloitetta yhteiseen parisuhdepuuhailuun niin tee sinä. Luultavasti miehesi on jo luopunut toivosta että saa vaimonsa takaisin kun tämä on muuttunut 100% äidiksi eikä sen takia edes yritä.
Itse oln 31v kolmen lapsen äiti ja onnellisesti aviossa. Kirjoitan onnellisesti, koska olen kyllä onnellinen. Mieheni on mahatava tyyppi, ystävällinen, huomaavainen, huumorintajuinen, kiltti... hyvä sängyssä... ja myös omistautuva isä. Joten valittamista ei ole.
Mutta. Jos pysähtyisin miettimään niin en ole ihan 100% varma mikä vastaukseni olisi. Tätä kaikkea onnea varjostaa nimittäin se, että elämässäni on eräs ihminen josta en pääse eroon. Ja trust me, olen todella yrittänyt.
Olen tehnyt kaikkeni. Katkaissut välit useasti, päättänyt, että en ajattele häntä enkä olekaan ajatellut jopa pariin vuoteen välillä. Kunnes aina, joka kerta, tämä mies jotenkin palaa elämääni. Jossain näemme tai jotain kautta kuulen hänestä ja se on siinä taas. Sydän tykyttää, tärisen kun ajattelenkin häntä.
Eli EHKÄ, todella megasuuri EHKÄ voisin jättää mieheni ellei olisi mitään muita sitoumuksia, ei siis lapsia eikä tätä yhteistä elämää. Tämä vain siksi, koska tämä mies tuntee samoin mutta on myös tahollaan sitoutunut.
Elämä on tällaista. En kuitenkaan aio missään tapauksessa mennä rikkomaan lasteni perhettä enkä kyllä miehenkään vain sen takia, että itse haikailen välillä jotakuta muuta. Olen sitoutunut tähän ja sillä hyvä.
Sen tosin teidän, että jos mieheni joskus pettäisi minut tai hänen takiaan tulisi ero, tekisin kaikkeni, että pääsisin yhteen tämän toisen miehen kanssa. Eikä se näyttäisi paljon työtä vaativan... Nyt vaan ammennan voimaa kotiäidin harmaisiin hetkiin siitä tiedosta, että jossakin on eräs joka käy minuun todella kuumana :D!
Hyvin samanlaisia ajatuksia minullakin. Siksi olenkin viime aikoina pohtinut, että ihmistä ei taida olla tarkoitettu yksiavioiseksi :) Siis jollain hyvin alkukantaisella tasolla kun ajattelee, onhan se aika paljon vaadittu, että yksi ihminen voisi vastata kaikkiin tarpeisiisi vuosikymmenien ajan, ja toisaalta on jotenkin nurinkurista, suorastaan epäluonnollista, että avioitumisen ja perheen perustamisen myötä ei enää saisi tuntea mitään ketään muuta kohtaan.
Itse oln 31v kolmen lapsen äiti ja onnellisesti aviossa. Kirjoitan onnellisesti, koska olen kyllä onnellinen. Mieheni on mahatava tyyppi, ystävällinen, huomaavainen, huumorintajuinen, kiltti... hyvä sängyssä... ja myös omistautuva isä. Joten valittamista ei ole. Mutta. Jos pysähtyisin miettimään niin en ole ihan 100% varma mikä vastaukseni olisi. Tätä kaikkea onnea varjostaa nimittäin se, että elämässäni on eräs ihminen josta en pääse eroon. Ja trust me, olen todella yrittänyt. Olen tehnyt kaikkeni. Katkaissut välit useasti, päättänyt, että en ajattele häntä enkä olekaan ajatellut jopa pariin vuoteen välillä. Kunnes aina, joka kerta, tämä mies jotenkin palaa elämääni. Jossain näemme tai jotain kautta kuulen hänestä ja se on siinä taas. Sydän tykyttää, tärisen kun ajattelenkin häntä. Eli EHKÄ, todella megasuuri EHKÄ voisin jättää mieheni ellei olisi mitään muita sitoumuksia, ei siis lapsia eikä tätä yhteistä elämää. Tämä vain siksi, koska tämä mies tuntee samoin mutta on myös tahollaan sitoutunut. Elämä on tällaista. En kuitenkaan aio missään tapauksessa mennä rikkomaan lasteni perhettä enkä kyllä miehenkään vain sen takia, että itse haikailen välillä jotakuta muuta. Olen sitoutunut tähän ja sillä hyvä. Sen tosin teidän, että jos mieheni joskus pettäisi minut tai hänen takiaan tulisi ero, tekisin kaikkeni, että pääsisin yhteen tämän toisen miehen kanssa. Eikä se näyttäisi paljon työtä vaativan... Nyt vaan ammennan voimaa kotiäidin harmaisiin hetkiin siitä tiedosta, että jossakin on eräs joka käy minuun todella kuumana :D!
Parisuhteemme ei ole lasten varassa. Ilmeisesti aika monien on, kun niin monet eroavat lasten kasvettua. Eroamisessahan on kaksi buumia: pikkulapsivaihe, kun toinen tai molemmat huomaa ettei perhe-elämä ollutkaan kivaa, ja lasten muuttaessa pois kotoa, kun toinen tai molemmat ovat keskittyneet lapsiin ja parisuhde on jäänyt huomiotta.
Keskitytään varsinkin pikkulapsivaiheessa niin täysin lapsiin että sen jälkeen parisuhde onkin aivan kuralla. Kun lapset ovat vanhempia niin parisuhde on jo näivettynyt lähes kokonaan. Ja kun lapset lähtevät kotoa ja on se aika käsillä "jolloin voidaan tehdä taas kaikkea kivaa yhdessä" niin ylläri ylläri ei enää kiinnostakaan tehdä mitään yhdessä.
Siinä mielessä meillä on miehen kanssa hyvä kun on päälle 20v ikäeroa. Ei voida miettiä edes alitajunnassa että laitetaan suhde hyllylle kunnes lapset ovat vanhempia ja tehdään sitten kaikkea kivaa kun ovat lähteneet kotoa...meillä kun siinä vaiheessa voi olla niin ettei hirveästi kivaa enää yhdessä tehdä miehen iän vuoksi. Tai ei tehdä ainakaan sellaista kivaa mitä 50v ikäinen pariskunta tekee (jossa kumpikin on 50v). Parisuhdetta on siis elettävä täysillä myös pikkulapsi (ja vähän isompi lapsi) aikana. :)
tahtia kanssasi ja ottaa opiksi elämän kokemuksista. Minun mieheni ei valitettavasti ollutkaan tällainen. Tämä selvisi luonnollisesti vasta kun yhteistä taivalta on näinkin paljon takana.
Olen kyllä itsestään huolehtiva nainen siinä missä äiti. Vaimokin olen, mutta kun miestä ei jaksa kiinnostaa ensisijaisesti kuin työ ja telkkari. Ja halutahan aina saa vaikka mitä, jopa omaa onnellisuuttaan kaikilla elämän alueilla... eri asia mikä sitten loppupeleissä merkkaa, mulle se on lapset.
ap
"Viimeisen parin vuoden ajan olen kasvanut henkisesti kovasti, mieheni on suorastaan taantunut."
:/ Sama juttu nääs meillä. Mies on jotenkin onnistunut jättämään myös kaikki kotityöt minulle, vaikka ollaan sovittu että kuka tekee ja mitä (lisäksi miehellä on vain 3 hommaa, minä teen muut). Vitutus on kova mutta samalla tuntuu myös että ukko ei arvosta minua kun ei viitsi "muistaa" sen vertaa että hoitaisi pyykkinsä kaappiin eikä vaan istuisi pelaamassa yömyöhään...
Ensimmäinen ajatus oli, että en tietenkään lähtisi. Mutta sitten tajusin, että on ollut aikoja, jolloin olisin miettinyt vakavasti.
Minulla nämä menee sykleissä. Näköjään n. viiden vuoden välein tulee kausi, että rimpuilee ja miettee, että tässäkö tämä sitten on, karkuun! Usein noina aikoina huomaa hakevansa pientä flirttiä ja ihastumista muualta, onneksi mitään isoa ei ole tapahtunut.
Meillä mies on loistava kumppani, osallistuu ja kantaa vastuuta. Mutta on aika arkinen jalat-maassa -tyyppi mallia peruskallio, ja siksikin kai ne pohdiskelevammat, vermaalisesti älykkäät ja hullummat miehet vetävät puoleensa. Kumppanina en usko, että he olisivat mitenkään parempia pitemmän päälle, mutta kiehtovia ovat. (Enkä sano, että mieheni on missään nimessä tyhmä tai hidasälyinen, päinvastoin. Hänellä kiinnostuksen kohteet ovat vain enemmän käytännöllisiä).
Mutta toisaalta, onko senoman kumppanin pakko tyydyttää ihan kaikki tarpeet? Seksin ja kotiarjen osalta tämä on suotavaa, mutta sitä mahtavaa sanatonta sielunkumppanuutta ei ehkä kannata vaatia.
#18 on ollut miehensä kanssa 15 vuotta.
Kuten joku tuossa sanoikin, elämässä tulee jaksoja, jolloin sitä vain haluaa jotakin muutosta. Usein ensimmäinen mieleen tuleva vaihdettava on mies. Miksi ihmesssä? Uusi työpaikka, harrastus tai asuinpaikka voisi tyydyttää paljon enemmän.
Itse olen ratkaissut yhden muutostarpeen taivuttamalla koko perheen muuttamaan lähiöstä keskustaan. Kaikki perheenjäsenet ovat minua tästä kiittäneet, ja parisuhdekin parani. En enää ole niin paljon miehen varassa, kun kaikki on lähellä, joten tyytymättömyyden aiheet vähenivät.
Myöskään henkinen kasvu ei edellytä, että miestä pitäisi vaihtaa. Päinvastoin aitoon henkiseen kasvuun liittyy yleensä entistä suurempi suvaisevaisuus. Jos itsestä on tullut niin paljon entistä parempi ihminen niin sitähän voi toteuttaa kodin ulkopuolellakin, esim. yhdistystoiminnassa ja vapaaehtoistyössä. Pakkoko sitä miestä on ensimmäisenä lähteä muuttamaan, tarvitsevampiakin yleensä löytyy.
Should I stay or should I go now?
If I go there will be trouble
An if I stay it will be double
niin lue se... selaa vähän taaksepäin niin löydät siitä ajatukseni asiasta.