Lue keskustelun säännöt.
Oletko ollut "Toinen nainen"?
19.08.2009 |
ja jos olet, niin onko miehellä ollut pieniä lapsia? Entä sinulla lapsia ylipäätään?
Jos edelleen vastaat kyllä, niin miten äitinä olet kyennyt asian itsellesi selvittämään, ja katsomaan itseäsi peiliin?
Kyselee se emsimmäinen nainen..
Kommentit (23)
minun suhteeni alkoi sellaisessa vaiheessa, jolloin mies ja nainen olivat muuttaneet erilleen, s.o., nainen oli muuttanut kahden tyttären kanssa toiseen maahan ja toisen miehen perään ja jättänyt miehensä ja 8-v poikansa.
Se, että pariskunta ei ollut eronnut, häiritsi melkoisesti, mutta muuten tilanne oli selvä: muutimme pian saman katon alle, hoidin poikaa mielelläni ja vaimo lähetti tytötkin meidän hoidettaviksi.
Kun olimme asuneet vuoden verran saman katon alle, mies pani eron vireille, vaimolla ei ollut asiaa vastaan mitään, mutta halusi niin lasten holhouksen kuin myös talot itselleen.
Lopputulos oli, että mies ja vaimo päättivät muuttaa takaisin yhteen ja minä olin yhden vuoden "hoitosuhdetta" viisaampi.
Lapset kaipasivat minua jonkin aikaa - kuinka kauan, en tiedä, sillä tytöt olivat vasta 5-vuotiaita, kun erosimme.
En kokenut sotkeneeni pariskunnan välejä mutta päätin, etten toiste lähtisi näin epäselvässa elämäntilanteessa elävän miehen matkaan...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Muihinkin kysymyksiin vastaus on ¨kyllä' Sen tarkemmin en nyt asiaa ala selvittelemään.
siitä on kohta 8 vuotta aikaa kun suhde alkoi. Työkavereita ensin, sitten ystävystyttiin. ja sitten...
Mies oli naimisissa, ei lapsia yrityksistä huolimatta. Itse olin myös naimisissa, kolme pientä lasta. Miehen liitto oli ongelmainen, vaimo käytti henkistä väkivaltaa ja mies oli ihan rikki. Lisäksi hän oli hyvin yksinäinen, ei juuri sukulaisia, ystäviä. Minusta hän löysi hyvän kuuntelijan...
Itse pienten lasten äitinä olin usean kotonaolovuoden jälkeen palannut töihin ja olin innoissani "vapaudesta". Tutustuminen mukavaan mieheen oli mukava piristys arkiseen arkeen eikä mielessä tosiaankaan ollut pettäminen. Tilanne ajautui pikkuhiljaa siihen, että järjestimme enemmän ja enemmän aikaa "terapiaistunnoillemme". Suhde syveni. Miehelleni kerroin avoimesti tästä miehestä ja hänen ahdingostaan ja hän ei nähnyt siinä mitään ongelmaa. Tietty jossakin vaiheessa aloin jättää jotakin kertomatta...
Tämän toisen miehen ongelmat kärjistyivät lopulta niin pahoiksi, että joutui psykiatriseen sairaalaan. Tuli itsetuhoajatuksia. Minä auttavaisena luonteena tietenkin huolehdin hänestä (ehkä säälinkin), kävin tapaamassa ym. Suhde jatkui. Lopulta tilanne paljastui miehelleni. Se oli shokki. Sain vihat niskoilleni, syystä. Kaduin, itkin, syyttelin itseäni, vihasin itseäni. Suhde mieheen loppui pikkuhiljaa. Aloin vihaamaan sitten tätä miestäkin ja toisaalta säälin suunnattomasti häntä.
Tuolle miehelle suhteemme loppuminen on ollut harmittava takaisku. He erosivat, ja mies jäi yksin. Tiedän, että pelkästään minua ajattelemalla tuo mies on edelleenkin hengissä. Mutta jälkeenpäin hän on sanonut, että olisin ollut hänelle _liian_ hyvä.
Yhä vieläkin ajattelen tuota miestä... Hän oli ihana, vaikka välillä vihasinkin häntä. Olemme yhteydessä muutaman kerran vuodessa, ja tiedän suunnilleen mitä hänelle kuuluu. Välillä kaipaus tuota miestä kohtaan on suunnaton, mutta en halua loukata miestäni enää koskaan! Olemme siis edelleenkin naimisissa, ja suhteemme on hyvä. Anteeksi on annettu.