vanhempani erosivat ollessani jo aikuinen,

Oli kauheaa silloinkin. Olisi varmaan tuntunut kauheammalta jos olisin ollut 12v ja asunut vielä kotona. :(

ja pysyivät yhdessä vain siksi, että meillä sisaruksilla olisi "ehjä koti". He eivät halaneet toisiaan, ohittivat toinen toisensa kohteliaasti mutta yhtä lailla piikittelivät ja olivat "outoja".



Lapsista ja nuorista tämä oli "tietenkin luonnollista" - emmehän olleet muuhun tottuneet.



Arvatkaapa, ovatko omat parisuhteet olleet todella työn takana! Onneksi mieheni on hyvä ja kärsivällinen ja on osanut tukea kaikin puolin.



Luulin, että vanhempani "elivät normaalia onnellista parisuhdetta", mutta isän kuoltua äiti kertoi muutaman vuoden kuluttua, minkälaista pahaa oloa hän meidän lasten vuoksi olikaan joutunut kestämään.



Näinpä äiti sai meidät sisaruksetkin tuntemaan omasta huonosta avioliitostaan, jonka mallin olivat antaneet lapsilleen, syyllisyyttä.



Minä en arvosta heidän yhdessä pysymistään tipan vertaa - tosin ymmärrän teitä, jotka muuta väitätte, sillä teillä on ollut erilaiset kipuilut kipuiltavina.



Minä olen silti päättänyt vakaasti erota juuri lasten ja heidän tulevaisuutensa, lasten tulevien parisuhteiden ja lastenlasteni vuoksi, jos liittomme ei aiheuta muuta kuin mielipahaa kullekin perheenjäsenelle.

Teit niin tai näin niin aina menee väärin päin.



Jos eroat kun lapset ovat pieniä omat lapsesi vannovat aikuisina että mitä vaan tapahtuukin niin he eivät eroa kun lapset ovat pieniä. He odottavat aikuiseksi asti vaikka tuntuisi miltä.



Jos eroat vasta kun lapset ovat aikuisia niin omat lapsesi vannovat aikuisina että he eivät koskaan anna lastensa kasvaa moisessa tunnekylmässä kodissa vaan eroavat mieluummin kun lapset ovat pieniä.



Mitä ei ole kokenut - sen pahoja puolia ei tiedä...