Lue keskustelun säännöt.
Vaikeaa hyväksyä, että elämääni aina varjostaa musta reuna
07.08.2009 |
tätä on vähän vaikeaa selittää, koska kaiken tapahtuneen jälkeen minun pitäisi osata arvostaa elämää ja onnea yli kaiken. No arvostan toki, mutta on samalla vaikeaa hyväksyä, että kuljen kuitenkin loppuelämäni tavallaan aina surun varjossa.
Menetin rakkaan mieheni ja lapseni isän onnettomuudessa muutama vuosi sitten, ja silloin vanha elämäni päättyi, kun elämä romahti täysin. Siitä alkoi uusi elämä joka alussa oli sanoin kuvaamattoman tuskallista. Ilman lastani en olisi selvinnyt. Pikkuhiljaa elämä on kantanut ja olen tuntenut onnen hetkiä. Pystyn olemaan syvästi onnellinen ja onnellinen mös toisten onnesta. Mutta silti kaiholla muistelen myös edellistä elämääni jossa kaikki oli niin yksinkertaista. Kun ei tiennyt mitään suuresta surusta tai tästä pienestä ahdistavasta otteesta sydämessä, kun katselen lastani joka on jäänyt paljosta paitsi - omasta isästään.
Olen saanut myös odottamattoman lahjan - hienon parisuhteen. Rakastan miestäni kovasti, mutta tässäkin suhteessa joskus ajattelen, että vaihtaisin koska tahansa tämän elämäni vanhaan elämään.
Arvostan toki sitä kovasti, että tällä uudellakin elämällä on ollut kovasti tarjottavaa ja toivottavasti tulee olemaankin. Silti joskus tunnen kaihoa, kun katselen tuttuja nuoria perheitä missä mikään paha ei ole koskettanut. Sitä tunnetta sen menetettyään kun ei koskaan voi saada takaisin.
Kommentit (6)
Kaipaat sitä sinisilmäistä ja naiivia itseäsi joka uskoi että maailmassa ei tapahdu todella pahoja asioita - ainakaan sinulle tai läheisillesi.
Minäkin kaipaan vastaavaa itseäni. Menetimme mieheni kanssa kaksi lasta. Ensimmäisen kätkytkuolemalle 3kk ikäisenä ja toisen kohtukuolemalle rv33+2. Meillä on nyt kaksi lasta ja tottakai olen onnellinen heistä. Maailman onnellisin ja toki tiedostan että jos nämä kaksi ensimmäistä lasta olisimme saaneet pitää ei näitä nuorimmaisia luultavasti olisi. Mutta silti.
Minä kaipasin jo näiden nuorempien raskausaikana sitä että joku ihanan sinisilmäinen nainen pystyi silmät innosta kiiluen kertoa että "mä tein viikko sitten positiivisen raskaustestin - meille tulee vauva 9kk kuluttua!" kun itse tiesin että plussa ei tarkoita = elävä lapsi kotiin. Kaipasin sitä onnea jonka muut synnyttäjät tunsivat kun saivat käärönsä rinnalle ilman että he pelkäsivät suunnattomasti lapsensa menehtyvän. Jne jne. Minä en saa koskaan elää elämää jossa voin uskoa että pahoja asioita ei tapahdu minulle. En myöskään usko että pahojen asioiden määrä on vakio eli että kun meidän kohdallemme on elämän lottopelissä osunut nämä kaksi menetystä niin senpä vuoksi voin olla varma että niitä ei tule enempää. Että olisi jonkun toisen vuoro surra.
Halaus ja tsemppiä ap!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
olen pahoillasi että olet joutunut kokemaan tuon elämässäsi.minulla hieman samanlaiset tunteet juuri menossa.pelkään menettäväni mieheni.hän on sairas.
yöt nukun todella huonosti.lapsia meillä on 5 ja tiedän että jos mieheni kuolee sairauteen niin lasten avulla jaksan joka aamu nousta sängystä.
meillä on yhteistä elämää takana 15 vuotta ja se tunne joka nyt on että menetän mieheni on aivan järkyttävä.
mitä se on sitten jos näin tapahtuu.
elämä on kylmä ja julma paikka.
onnea sinulle kuitenkin vaikka nämä asiat on minusta vaikeita puhua.
Sitä tunnetta sen menetettyään kun ei koskaan voi saada takaisin.
Itselläni vähän samantapainen tilanne, paitsi että itse olen juuri nyt rankassa vaiheessa, ehkä pahimmasta päässyt, toivon mukaan. Minulla ei ole kuolema kysessä kuitenkaan.
Juuri luin tästä asiasta, siinä puhuttiin siitä sielun mustana yönä. Sen jälkeen samalla arvostaa elämää, että tuntee syvää "universaalista surua".
Minä en saa koskaan elää elämää jossa voin uskoa että pahoja asioita ei tapahdu minulle. En myöskään usko että pahojen asioiden määrä on vakio eli että kun meidän kohdallemme on elämän lottopelissä osunut nämä kaksi menetystä niin senpä vuoksi voin olla varma että niitä ei tule enempää. Että olisi jonkun toisen vuoro surra. Halaus ja tsemppiä ap!
Sama tunne. Tavallaan sitä osaa arvostaa hyviä asioita enemmän kuin ennen, mutta siinä rinnalla kulkee tieto siitä että millä hetkellä tahasa ne voivat haihtua savuna ilmaan. En osaa päättää haluaisinko olla entinen itseni vai en. Ehkä tässä on joutunut samalla käsittelemään osaa kuoleman ja vanhenemisen pelosta? Olisiko se vaihe sitten kuitenkin helpompi kun on joutunut elämän tosiasioiden äärelle vähän aikaisemmin kuin moni muu.
itse en ole vielä tuollaisia kohdannut, mutta ajatuksissa on silloin tällöin, että "entä jos..?" Ehkä ei kannata liiaksi ajatella,itku vaan tulee silmään... Mä pelkään joka aamu,kun mies lähtee rulliksilla töihin pikkuteitä, kun pari läheltä piti-tilannetta jo ollut, mutta kai se on sitten vaan sitä elämää...
En uskalla edes ajatella miltä tuntuu menettää oma rakas puoliso :( Itken välillä iltaisin mieheni kainalossa, että en kestäisi jos hän kuolisi..En minä turhaan joka ikinen aamu unenpöpperössä hänelle huikkaa töihin lähtiessään: "Aja varovasti, rakas! Mukavaa työpäivää! Rakastan sua!" Sitä kun ei kukaan meistä voi tietää millon kuollaan. Täytyisi vaan oppia nauttimaan hetkestä ja elämään päivän kerrallaan :) Jaksamisia sinulle tulevaisuuteen ja toivottavasti jaksat nauttia uudesta elämästäsi :)