Itkuherkät lapset

tuntuu, että meilläkin tuota itkua riittää, mutta en koe sitä mitenkään normaalin suurena määränä. Vaikea tietysti arvoa teidän tilannetta.



Meillä 3 v lähinnä "raivoitkee" eli raivoaa ja itkee saadakseen tahtoaan läpi tai loukkaantuessaan kun häntä oiotaan SYYSTÄ.



Isompi sitten itkee helposti epäonnistuessaan jossain tai jos en aina ymmärrä häntä hetimiten (puhe välillä epäselvää).



Ja toisaalta tuota itkua on meilläkin kahdenkeskisissä nahisteluissa. Lähinnä sillä taidetaan haluta vanhemman huomio ja osoittaa toisen tehneen väärin. Itku loppuu yleensä lyhyeen - kun toinen on saanut rangaistuksen/nuhtelun.

usko, että kasvatus-, koska tiedän monia perheitä, joissa osa lapsista on itkuherkkiä ja osa ei, ja samalla tavalla kasvatettu.

Itku näyttää tulevan hirveän herkästi ja vaihtelee hillitymmästä loukkaantumis- ja suruitkusta kauheaan huutoitkuun, kun hän kokee, ettei itkua ole riittävästi huomioitu. :/ En ole kovin paljon alkanut itkua rajoittamaan (ellei ole selvää tekoitkua), lähinnä tuota huutoitkua yritän hillitä, koska se menee jo hysterian puolelle, eikä auta tilannetta.



Olen aina ollut herkkä itkemään itsekin ja olen koko ikäni kärsinyt häpeäntunteista itkuisuuteni takia. vasta nyt kolmekymppisenä olen oikeastaan hyväksynyt sen, että kyyneleet tulevat mulla herkästi, niin ilosta kuin surusta, ja se on ollut kamalan vapauttavaa! En halua, että lapseni joutuvat häpeilemään omaa herkkyyttään. Ja uskon siis, että kyseessä on luonnekysymys, meilläkin vain toinen lapsi on kova itkemään.

ja tuntuu että kaikki ovat kauhean herkkiä itkemään. Joskus meinaa oma pää hajota kaiken itkun ja huudon keskellä.

Jotkut ovat herkempiä itkemään kuin toiset, ei se mitään haittaa.



Mutta jos itkua on liikaa, niin seuraa niitä lapsi tarkemmin, ja analysoi mitkä itkut on tekoitkua tai huomionhakua ja opetat sitten lapsille, ettei sentään turhan vuoksi tarvi itkeä.



Samoin jos lapset leikeissään itkevät paljon, niin he tarvitsevat opastusta siihen miten leikitään niin, ettei toisille tule jatkuvasti paha mieli tai ettei toisia satu.



Mutta samalla pitää muistaa, että aiheesta pitää saada itkeä. Jos lasta sattuu, niin tottahan se itkettää. Tosin siinäkin voi kysyä, että sattuiko paljon, ja jos ei juurikaan sattunut, niin voi sanoa, ettei turhan takia tarvi itkeä, että kyllä äiti uskoo vähemmälläkin, että sattui.

Oma lapseni itkee kun ei saa tahtoaan läpi tai voita lautapelissä tai epäonnistuu jossakin. Mieheni lapsi itkee pientäkin naarmua eikä uskalla melkein mitään, mutta kestää tyynenä pettymykset. Lapsilla on eri geenit ja osittain eri kasvatus, ja kiinnostaisi todella, kumpi on tässä määräävämpi tekijä.



Temperamentit ovat lapsilla täysin erilaiset. Esimerkiksi Linnanmäellä se mikä toisesta on hauskaa, on toisesta pelottavaa tai tylsää. Vaikka he ovat samanikäiset, mieltymykset eroavat kuin yö ja päivä :)

Luonnekysymys. Oma poikani ei itke juurikaan, hänet on helppo tyynnyttää ja hän kestää pettymyksiä. Jos menee nurin niin siitä vaan jatketaan mihin jäätiin! Aivan toisenlainen kuin äitinsä.;) Jos siis ois kasvatuskysymys, ja mallioppimista, niin kyllä meilläkin itkua riittäis!