Mielenterveyspotilas vastaa kysymyksiin,
Kommentit (22)
Tietenkin vähän varuillaan, eikä ole mukavaa jos sairastutaan. Ei kuitenkaan mitään sen kummempaa paniikkia.
ap
Lapsia toivottiin, ja takana on yksi keskenmenokin, mutta yritys jätettiin, kun tuli muita ongelmia. Ehkä vielä joskus...
ap
Papereissa on ollut niin masennus, paniikkihäiriö, tunne-elämältä epävakaa persooona, yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko.
Kärsin vaihtelevista oireista, joihin ei kai aina ole helppoa istuttaa yhtä diagnoosia.
ap
Saa nähdä sitten joskus tulevaisuudessa, jos pitää koettaa selittää pitkiä aukkoja CV:ssä tms.
ap
Luen aika paljon yleensä, paitsi huonoina aikoina, jolloin en saa sitäkään aikaseksi. Nykyään koetan saada itteäni useammin ulkoilemaan ja käymään harrastuksen vuoksi amatöörien taidekurssilla.
ap
vain, sano mummo lumessa. Pidätkö kukista?
ovatko vaikeuttaneet hoidon saantia?
Valitettavasti mulla on mikälie viherpeukalon vastakohta, enkä saa mitään kasveja pysymään elossa. Kuljeskelen kuitenkin mielelläni luonnossa kukkia kattelemassa :)
ap
oletko ollut sairaalassa osastolla? jos olet, miten olet kokenut henkilökunnan ja heidän suhtautumisensa Sinuun? mikä ollut hyvää ja mikä huonoa? mitä toivoisit enemmän?
jaksamista arkeesi ja aurinkoista kesää!
psyk.sh
Mulla on ollut oikeastaan varsin hyvä onni, ja olen saanut hyvin hoitoa. Tai no, silloin kun olo oli vaan huono, ei muuta apua tullut kuin lääkereseptiä.
Vaan kun olo oli tarpeeksi huono ja jouduin sairaalaan, käynnistyi siitä sitten parempi toiminta. Sen jälkeen olen saanut terapiaa ja muutakin apua niitten lääkkeitten lisäksi.
ap
Olen joo nyt avohoidossa.
Olin sairaalassa muutama vuosi sitten. Suurimmaksi osaksi suhtautuminen oli ihan asiallista ja hyvää. Eihän se nyt kivaa aikaa ollut mitenkään tietenkään, mutta kyllä siellä kohdeltiin ihan kuin ihmistä.
Huonoa.. Valitettavasti osastolla oli koko ajan olo, että hoitajilla oli jatkuva kiire. Olin itse aika ujo ja hiljainen, enkä osannut nykiä hihasta, että olisi saanut vaikka puhua tms. Aikalailla sai sitten vaan yksikseen ahdistella siellä. Osastolla oli myös potilaita, jotka pelottivat minua ja pitivät melulla hereillä yöt.
Hyvänä on jäänyt mieleen erikoistuva lääkäri, joka (varmaan osana erikoistumistaan) tuli mua kattomaan säännöllisesti. Hänellä oli aikaa kuunnella ja jutella ja selittää.
ap
Ongelmia oli lähinnä silloin, kun en vielä itse saanut hoitoa. Minä en uskaltanut puhua miehelle ja koetin skarpata, vaikka en jaksanut, kun en halunnut huolestuttaa miestä. Mies huolehti kuitenkin ja koetti tehdä ihan kaiken ja jaksaa kaiken sanomatta mitään, kun ei tahtonut kuormittaa mua millään. Pari juttelutuokiota terapeutin kanssa jotenkin avasi ton solmun silloin aikanaan.
ap
Tuntui joskus, että eivät oikeasti kuunnelleet yhtään, mitä sanoin. Esim. paniikkikohtauksessa olisin kaivannut vaan jotain apua rauhottumiseen - ehkä vaan rauhallisen ihmisen läsnäoloa. Tämä kuitenkin tulkittiin heti niin, että ruinasin pillereitä, ja sain "tueksi" vaan kommenttia, että ei tipu rauhottavia, koeta hengittää. Omassa mielessä ei ollut edes käväissyt ne rauhottavat pillerit...
ap
Mulla on masennus, ehkä yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ja mahdollisesti ns. vaativa persoonallisuus(häiriö) tai jotakin sinnepäin. Lääkkeenä Cipralex 15 mg. Se vie tuskan mutta tekee välillä ehkä turhan välinpitämättömäksi. Mikä on sun mielipide, onko masennuslääkitys hyvästä? Olisiko parempi kärsiä tuskaa ja käsitellä sitä vaikka henki menisi?
On lääkitys. Nyt jo kaksi vuotta on ollut sama, eli Seroxat 40mg/pvä ja Seroquel 50mg/pvä. Sitä ennen kokeiltiin eri lääkkeitä ja säädeltiin annostusta ainakin vuoden verran.
Mäkin sanoisin, että lääkitys jotenkin turruttaa. Mikään oikotie onneen se ei ole ainakaan. En mä kuitenkaan usko, että lääkkeettä oleminen mitenkään auttaa ongelmien käsittelyssä, vaan päinvastoin. Kovassa tuskassa mä ainakin olen jotenkin niin sen kourissa, että on ihan mahdotonta koettaa eritellä asioita mielessään. Ja kyllä mä ainakin tällä hetkellä olen mieluummin vähän turta, kuin kärsin sitä kauheeta ahdistusta ja epätoivoa. Tietenkin olisi kiva, jos joskus vielä tulisi niitä positiivisiakin huippuja...
ap
En ole varma. Mulla on ollut ongelmia kai "aina", joskus enemmän ja joskus vähemmän. Ajattelin sen kai olevan ihan tavallista elämää. Sairaalakuntoon luisuin varmaan hitaasti sen keskenmenon jälkeen, vaikka aikaa kuluikin siinä välissä. Olin ensin masentunut km:stä, sitten vietin jonkin aikaa melkein maanisena ja kaikki oli hyvin ja mulla meni kovaa, ja sitten tulikin romahdus.
ap
Ehei! Mä söin unilääkkeitä kauan ja olin ihan riippuvainen tsopiklonista. Nyt oon ollut jo vuoden ilman sitä. En hevillä alota uudestaan sitä rumbaa.
ap
En oikein tiedä sitten siitä, että oli Jumalan poika. Olen muutenkin aikalailla agnostikko koko Jumalan ja uskonnon suhteen.
ap