Ruots. kätilöt-sarja! "Riehutteko" tekin synnytyksessä niin?

Halusin myös keskittää kaiken energian siihen lapsen ulospunkeamiseen, en riehumiseen. Pari kyyneltä tais vierähtää, kun sattui, mutta pidin itseni rauhallisena koko synnytyksen ajan.

keskityin, enkä tuntenut ponnistusvaiheessa niin kovaa kipua kuin aikaisemmin. Pahin vaihe oli, kun paniikki meinasi iskeä, kun ponnistutti niin kovin ja kätilöiden piti mennä toiseen huoneeseen, kun sielläkin vauva syntyi. Sanoivat vaan, että odottele! Ja ponnistutti kamalasti, se oli kamalaa. Itse ponnistaminen oli jotenkin ihan ok :)

ja huusin kun sattui. Liikuin myös miten halusin, heiluttelin itseäni, käytin synnytyslaulua jne. Eipä se kätilö useinkaan ollut huoneessa/vieressä, että olisi kärsinyt.



Vihaan sänkyä, joten olen ponnistanut jakkaralta. Kyllä siinä on jotain huutoa tullut ja olen liikkunut ponnistaessanikin. Ponnistanut olen sen 1-5 minuuttia synnytyksestä riippuen.



Jokainen kai synnyttää tavallaan. Toiset kai kiroilevatkin yms, minä vaan huusin kuin eläin.

mutta en kivun takia, vaikkei puudutus enää vaikuttanutkaan, vaan sen takia että ponnistin niin kovaa kun jaksoin ja huutaminen auttoi siinä. 11min kesti.

sanoi tutun tuttu, kätilö ruotsalaisessa synnytyssairaalassa.



kuulemma suomalaiset tunnisti aina siitä etteivät pihahtaneetkaan koko synnytyksen aikana, ja homman ollessa ohi nousivat heti ronskisti suihkuun omin jaloin kävellen. kun taas ruotsalaiset huusivat ja valittivat eivätkä pystyneet edes sängystä nousemaan synnytyksen jälkeen. siellä kuulemma ihan ihmeteltiin suomalaisten tapaa mennä synnytyksestä suoraan suihkuun, naureskeltiin jopa, että onpas niillä sisua. :)

Mä huusin hirveästi ja nousin heti synnytysten jälkeen suihkuun, kävelin itse osastolle ja istuin heti, vaikka repesin kaikissa synnytyksissä. Mutta mä huusin juuri siksi, kun siitä sai voimaa ponnistamiseen, niin kuin täällä joku muukin kertoi, en siis tuskasta.

Mutta en kiroillut tms. Kolme olen pusannut ilman mitään lääkkeitä ja ilokaasuja ja kyllä siinä on tullu kivusta huudettua. Ponnistukset on ollu kuitenkin nopeita, 5min, 2min ja 4min. Ei silti, se kipu unohtuu pian kun saa vauvan maailmaan. En ymmärrä miksi ei saisi huutaa, itselläni on kivut olleet ainakin sitä luokkaa etten ole harkinnut tyyliin "pitäisikö olla hiljaa vai ei".

palstalta. Viimeisessä synnytyksessä sitä koitinkin ja alle minuutissahan tuo syöksähti maailmaan kätilön huutaessa pidättele, pidättele, mitään ei ole valmiina :D

Kyllä sitä ponnistaa, mutta ei sen täydy olla mitään "nyt mä ponnista ja nyt en " tyyppistä. Kroppa kramppaa kyllä sen verran, että pistää luonnostaan ponnistamaan halusi tai ei.

Kyllä kroppa sen lapsen ulos hoitaa vaikka et tietoisesti ponnistaisikaan. Voit vaikka laulaa aariaa tai olla tuppisuuna niin sillä ei ole mitään vaikutusta asiaan kun luonto hoitaa hommansa.

Avautumisvaiheet ovat aina sujuneet minulta huomaamatta ja nopeasti. Näin ollen olen aina odotellut miestä synnytyssalissa makoillen jotta hän pääsee synnytykseen mukaan. Kun mies on tullut paikalle olen ponnistanut lapset ulos. Minkäänlaista ponnistuttavaa oloa ei koskaan ole ollut, olen vain pakolla työntänyt lapset maailmaan muutamassa minuutissa.

Ihan hyvä ohjehan se on, muttei hyvä kaikille. Mulle tuli huutamisesta parempi mieli, koska huudan muutenkin koko ajan, ilosta ja surusta ja vihasta. :) No en nyt tietenkään karju kaiken aikaa, mutta olen aika äänekäs ja vokaalinen ihminen.



Mun synnytyksessä sitäpaitsi tuli ongelmia sen takia, että vauva tuli ulos _liian pian_. Kohtu ei ehtinyt reagoida ja verta vuosi aika hulppeasti, ennen kuin se saatiin lääkkeillä pusertumaan kokoon.



Kätilöille MINÄ antaisin ohjeeksi, ettei aina kannata hoputtaa synnyttäjää (jos vauvakin präjää hyvin), vaan antaa sen huutaa...

Ylivoimaista kipua. En edes pystynyt huutamaan.

Ei vaan energia olisi riittänyt äänen tuottamiseen.

Olin jo valvonut puolitoista vuorokautta ja ponnistusvaihe kesti yli 2 tuntia.

Jatkuva oksentaminen vei viimeisetkin voimat.

Ja miten riehutaan kun jalat olivat telineissä ja letkua roikkui joka paikassa?

Oli oma sykemittarianturi sormessa, vauvan päässä sykeanturi, supparianturi mahalla, tippaletku oksitosiinilla kämmenselässä, epiduraalipiikki selässä, verenpainemansetti käsivarressa ja ilokaasusysteemit käsissä.



Että joo, hiljaa olin ja paikoillaan.

Siis mitä? Ei kai ne sitä piikkiä selkään jätä pistämisen jälkeen??? Mulla ainakin kun on kaksi kertaa piikki annettu niin ei sinne selkään ole mitään jätetty...???

Siis mitä? Ei kai ne sitä piikkiä selkään jätä pistämisen jälkeen??? Mulla ainakin kun on kaksi kertaa piikki annettu niin ei sinne selkään ole mitään jätetty...???

Kaksi kertaa sain epiduraalia, tosin nekään eivät ponnistukseen asti riittäneet.

Pistivät sen piikin sinne ja ottivat pois vasta kun poika oli ulkona.

Tai tiedä häntä että oliko siellä piikki vai mikä, mutta ainakin joku valmius tökätä uusi satsi pistämättä enää uudelleen. Viisaammat valistakoot, että mitä siellä selässä oli...

että vieläkin ylpeillään sillä, että kunnon synnyttäjä pitää turvan kiinni ja synnyttää hiljaa.



Huutaminen auttaa ponnistuksessa ja luonto on sen niin tarkoittanut. Ja jos käy kipeää niin miksi silloinkin naiselta vaaditaan vaatimatonta hymyä ja silmien räpsyttelyä.



Itse olen huutanut kuin elukka kun lapsi tarttui olkapäistä kiinni ja kävi niin helvetin kipeää, ettei mikään ennen sitä.



Silti nousin heti ylös suihkuun ja totesin, että helppo synnytys. Luomuna vielä synnytin.

kertoi hävenneensä myöhemmin kuin kiroilin mumisten kuin merimies. "saatana, kun sattuu" ja sitä rataa.

Huusin. Mulla oli voimat jo niin lopussa, olin synnyttänyt jo kolmatta vuorokautta, että olin kirjaimellisesti sekopäinen kivusta.Huutaminen helpotti oloa ja antoi voimia ponnistamiseen.



Toi suihkuhomma olikin jotenkin ihmeellistä; olin ihan äimänä, että mitä hittoa, olen niin väsynyt, niin nestehukassa ja kanttuvei, että en pysty edes nousemaan istumaan, ja mun pitäis tästä kipasta suihkuun suitsait sukkelaan? Jotenkin tosi suomalaista, että fiilistelyn ja levon sijaan ekaksi pitää reipastua ja huolehtia hygieniasta. :D

ja ponnistusvaiheet. Ilokaasu oli ainoa kivunlievitys ja kipu oli ihan jumalattoman kova. Loppuvaiheessa kun supistuksia tuli taukoamatta, kiroilin sitä kipua ja ponnistusvaiheessa karjuin kuin eläin. En olisi pystynyt edes pidättelemään huutoa. Muutenkin olen kyllä aika äänekäs, joten ehkä se huutaminen minunlaisille ihmisille on luonnollisempaa myös synnytyksessä. Ekan synnytyksen ponnistusvaihe kesti 2 min ja tokan 1 min. Ekassa repesin vähän ja sain pari tikkiä, tokassa tuli pelkkä naarmu, johon ei laitettu tikkejä ja pystyin istumaan jo heti synnytyssängyssä.

suurin osa tuntuis olevan luomusynnyttäjiä ja pikaisia sellaisia...

olen todella tyytyväinen ja ylpeä pelkosektioistani. Olen saanut kolme ihanaa lasta ilman mitään elämeimenä kiljumista, ilman kovia kipuja.



Uskokaa vaan, lapsi on ihan yhtä upea vaikka se syntyisikin leikkauspöydällä!

Oli varmaankin se kanyyli siellä selässä. Mullakin oli. Siitä lisätään sitä lääkeainetta tarvittaessa.



Ja itse aiheeseen, minä huusin kuin sikaa olis tapettu kun synnytin. Kätilö sanoi että älä huuda, kun ponnistin, ja hiljaa oleminen ponnistaessa tosiaan auttoi. Kaikki energia meni mulla siihen huutamiseen, eikä ponnistamiseen kuten olis pitäny.



Todellakin, vaikka ponnistamisen tarve tulikin, lasta piti ihan kunnolla ponnistaa ulos, kyllä se sinne olisi jäänyt jollen olisi ponnistanut (ellei sitten ois alettu leikkaamaan)! Että aiemmin täällä joku viittasi tuohon että luonto ja keho hoitaa hommat yms., ei varmaan olis ulos tullut ponnistamatta, oli sen verran kova homma. 25 min. kesti ja kokoakin kuitenkin vain 2600g.

Itsekin olisin lähtenyt synnytyksen jälkeen suihkuun, mutta ei minua päästetty. Ihme kun antoivat synnytys salista kävellä pois. Hanakasti kyllä pyörätuolia tyrkyttivät.



t: Se joka puski huutaen esikoisen 15min pihalle. (En nyt numeroa enää muista)