Lue keskustelun säännöt.
Alue: Aihe vapaa
Suhtautuminen itsemurhaan
08.07.2009 |
Melko nuori isäni yritti lähiaikoina itsemurhaa siinä onnistumatta ja asia on minulle valtavan raskas.
Olen kertonut tapahtuneesta muutamalle ystävälleni ja kaikkien reaktio on ollut minulle yllätys: kukaan ei pahoittele, kaikki hokevat "ei sun tarvii puhua tästä", en saa lainkaan ns. normaalia empatiaa, jota surevalle yleensä tarjotaan. Ja sitten vaihdetaan puheenaihetta.
Olen hyvin hämmentynyt ja kadun, että olen mennyt asiaa kenellekään kertomaan. Ja nämä ihmiset, joille olen kertonut eivät ole mtn hyvänpäiväntuttuja/työkavereita vaan "oikeita" ystäviäni, tai niin olen ainakin kuvitellut...
Osaatteko valaista minulle ystävieni käytöstä? Miten itse suhtautuisit ko. tilanteessa?
Kiitos!
Kommentit (23)
Äitini yritti, ja epäonnistui. Ensimmäinen ajatus omakohtaisesti ajateltuna on että isälläsi on tosi, tosi paha olla. Ja että kuinka häntä voisi auttaa. Ja itsellä oli silloin paha olla, koska äiti olisi vapaaehtoisesti luopunut minusta, hylännyt minut. Olin vihainen. Ja pettynyt. Ja ymmärsin kuitenkin äitini suuren voimattomuuden ja väsymyksen elää. Jos kokeilee toistamiseen ja onnistuu, en voi sanoa muuta kuin että olen vahvempi kuin äiti, ja minä kestän sen kyllä. Kamala katsella elämänhalunsa menettänyttä ihmistä, jolle jokainen päivä on yhtä tuskaa. Psy-palvelut ja lääkkeet ei auttaneet. Vasta kun kävi lähellä kuolemaa, niin poistui nuo ajatukset mielestä. Ikuinen pelko on että koska murtuu seuraavan kerran ja kokeilee taas. Vaan hänen elämänsä ei ole minun käsissäni. Hän on rakas ominaisuuksistaan huolimatta. Minun elämäni jatkuu ainakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä tilannettanne, mutta älä jätä isääsi. Ole hänen lähellään ja olemuksellasi muistuta miten monta syytä vielä on elää. Kerro, että rakastat häntä ja hän sinulle tärkeä. Jos et edes yritä auttaa isääsi, et voi myöskään tuomita itsemurhaa.
En ole koskaan yrittänyt itsemurhaa, mutta hyvin lähellä se on ollut monta kertaa. Monta vuotta meni toivoessa omaa kuolemaa. Halusin kuolla. Siinä vaiheessa kun istuin lukuisten itkujen jälkeen pilleripurkki kädessä täysin uupuneena, en voinut ajatella enää muita kuin itseäni. Kaikki muu olisi ollut inhimillisesti katsottuna liikaa pyydetty. Itsekästä on pyytää toista elämään muiden takia jos kuitenkaan ei voi ottaa sitä kärsimystä häneltä pois. Kukaan ei voi tietää minkälaisen helvetin olen kokenut läpi. Toista kertaa en siihen pystyisi.
Alue: Aihe vapaa
Olen varmasti raaka ja kylmä ihminen, mutta mielestäni läheiseni teko (tai itsemurha ylipäänsä) ei ole oikeutettu eikä nimenomaan oikein meitä lähimpiä kohtaan, hän on itse voinut teon valita - me emme. En voisi itse aiheuttaa toiselle vastaavaa tuskaa, kärsisin mieluummin itse.
En koe voivani auttaa häntä tilanteessa mitenkään sillä uppoaisin vain itse liian syvälle isäni suohon ja mahdollisesti pahentaisin tilannetta ennestään. Näkisin, että ammattilaiset ovat nyt ainoita, jotka voivat auttaa isääni. Ehkäpä sairaalahoidon jälkeen tilanne on toinen.
ap