Suhtautuminen itsemurhaan

Minun ensimmäinen reaktioni olisi:



"Ei ihme että ahdistaa. Olipa paskamainen temppu isältäsi! Saako nyt apua?"

On jotenkin sellainen olo, että mun pitäisi hävetä ja olla hiljaa, vaikka en alunperin ajatellut, että mulla olisikaan mitään hävettävää... Kamalan hämmentävää, ihan kuin tässä ei muuten olisi jo tarpeeksi.



Kiitos sinulle!

Ehkä on niin ahdistava aihe että eivät siksi osaa?

Mutta voisi kuvitella, että aikuiset ihmiset osaisivat sanoa edes muodon vuoksi jonkin "voi ei" tai "otan osaa"-fraasin. Mutta ei.

osaa äkkiseltään sanoa mitään järkevää. Uskon, että häpeävät sitten kotona, että menivät lukkoon, mutta eivät oikein tiedä keinoa tilanteen korjaamiseenkaan.

ehkä kerrot ikätovereillesi joille ei ole vielä kertynyt kovinkaan paljon elämänkokemusta (tämä oli arvaukseni). Ehkä heillä ei ole oikein eväitä sanoa mitään tällaisessa tilanteessa. Itsemurha on suomalaisessa yhteiskunnassa tabu. Siitä on vaikea puhua ja se on ahdistava asia. Jos koet että tarvitset jonkun, jolle puhua, mene vaikka omalääkärille ja pyydä päästä juttelemaan jollekin ammatti-ihmiselle. Se saattaa helpottaa.

Mun mieheni kertoi parin kuukauden seurustelun jälkeen, että hänen äitinsä oli skitsofreenikko ja oli tappanut itsensä, kun hänen poikansa oli 3-vuotias (muut lapset vanhempia). Mieheni oli tottunut siihen, että toiset naiset säikähtävät asiaa ja toiset eivät sitten muusta keskustelekaan... Minun reaktiotani hän hämmästeli, sillä suhtauduin asiaan luontevasti tyyliin "ikävää, että äidillesi kävi noin, mutta lapsiperheen elämä voi olla tosi rankkaa". Syynä reaktiooni oli se, että olin itse ihan itsemurhan partaalla ensimmäisen lapseni syntymän jälkeen masennuttuani ja exän ajettua meidät myös taloudellisiin ongelmiin. SElvisin siitä nipin napin. Erosin toki. Pointti oli kuitenkin se, että ymmärrän täysin ihmistä, joka päätyy itsemurhaan. Itse jaksoin nippa nappa elää seuraaviin päiväuniin asti. Olin jo miettinyt tavan, jolla itseni tappaisin! LApsen vuoksi en sitä tehnyt, sillä en halunnut jättää häntä exälleni ja vanhempani olivat turhan huonossa kunnossa ottaakseen vauvan hoidettavakseen.

ja valitettavasti onnistui siinä, no mutta kumminkin. ihmisten on yleensä vaikea kohdata kuolemaa tai keskustella siitä samoin on vakavat sairaudet jne.



Kyse eiv armasti ole empatian puutteesta vaan lähinnä hämmästyksestä. Jotenkin ihmiset pitää itseurhaa tabuna tai jotain.



Mutta toivon sullen jaksamista ja toivottavasti isäsi saa hyvää terapiaa ettei tee toiste.

jolla on kaikki elämässään niinsanotusti kunnossa, ei välttämättä ole koskaan joutunut kohtaamaan noin vaikeaa asiaa. Silloin on varmasti vähän hämillään eikä tiedä mitä pitäisi sanoa.

Mitä surunvalitteluja tai empatiaa sä nyt tarvitsisit. Isäsihän on vielä elossa, onko täysin kunnossa, vai vammautunut? Murehdi sitten kun on sen aika, isäsi kai tässä sitä tukea tarvitsee. Ehkä muutkaan eivät ymmärrä, mitä hätää tässä nyt on kun ei onnistunut.

kertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen selvisi täpärästi saatuaan sairaalahoitoa, oli sen jälkeen osastolla (psyk.) usean viikon toipumassa. Toinen yrityskerta oli kesäkuun alussa, hän oli juuri valmistunut vihdoin ammattiin (opiskelut venyivät moneksi vuodeksi) ja kaikki "näytti" olevan hyvin. Eka kerran jälkeen olin ihan shokissa, en alkuun osannut oikein sanoa tai tehdä mitään, en osannut itkeäkään kuin vasta päivien päästä asiaa käsiteltyäni. itkupato aukesi, kun katsoin hänen valokuvaa Facebookissa :/ oli jotenkin niin surullinen kuva...



En kertonut tästä muille, kuin miehelleni, en yhdellekään ystävistäni. Epäilin, ettei kukaan olisi osannut suhtautua siihen mitenkään. Miten kellään voisikaan olla mitään sanoja siihen tilanteeseen..? Itselläni ei ainakaan olisi, ainakaan ennen tätä omaa kokemustani. Nyt huoli painaa koko ajan, ei tiedä, milloin veli väsähtää lopullisesti. Hän saa hyvää hoitoa, halutessaan ammattilaisilta. Lähipiiri tukee häntä niin paljon kuin ikinä rahkeet riittää..Aina se ei auta, vaikka kuinka yrittäisi!



Toivotan sinulle ap, voimia jaksaa!!! Olet ajatuksissani!

jolla on kaikki elämässään niinsanotusti kunnossa, ei välttämättä ole koskaan joutunut kohtaamaan noin vaikeaa asiaa. Silloin on varmasti vähän hämillään eikä tiedä mitä pitäisi sanoa.

Lisäksi suomalaiset pelkäävät jatkuvasti sanovansa "väärin". (Eikä syyttä, kun seuraa näitä keskusteluja tälläkin palstalla. Jatkuvastihan täälläkin ruoditaan sitä, miten jotain lapsetonta tai keskenmenon kokenutta on lohdutettu jollain sanoinkuvaamattoman törkeällä ja hävyttömällä tavalla... :/ )

Mutta olen pahoillani ap, eikä sulla ole mitään hävettävää!

Isäsi teko on todella väärin. Minun mielestäni itsemurha on törkein ja itsekeskeisin teko läheisiä ihmisiä kohtaan. Helppohan se on itsensä päästää kärsimyksistä ja jättää muut hoitamaan jälkipyykin.

Sinunlaistesi takiahan sitä häpeää saa itsemurhaa yrittäneet ja heidän läheisensä tuntea. Kuinka luulet, että tuomitseminen auttaa? Aika itsekästä on vaatia, että toinen kärsisi kurjaa elämää vain sinun vuoksesi. Ettei sinun tarvitsisi surra. Viis hänen omista kärsimyksistään.

Mutta minä en edelleenkään oikein ymmärrä, miksi surra kun ei tulosta tullut vielä.

huomaa miten paha olo itsemurhaayrittäneellä on! Ja juuri se pelko, että yrittääkö vielä. Mieti nyt itsekin, jos kuulisit, että ystäväsi/läheisesi jne on yrittänyt? Kyllä suakin varmasti surettaisi, vai ootko ihan kylmä ihminen? Mulla on lähisukulainen yrittänyt ja tuli niin puuntakaa KAIKILLE. Ihmisestä ei todella aina voi tietää miten hän oikeasti jaksaa. Surullista, et jotkut ei pysty avautumaan murheistaan, vaikka lämmin perhe olisi ympärillä:(

Ulospäin näytti tämäkin ko. hlö iloiselta.

Sinunlaistesi takiahan sitä häpeää saa itsemurhaa yrittäneet ja heidän läheisensä tuntea. Kuinka luulet, että tuomitseminen auttaa? Aika itsekästä on vaatia, että toinen kärsisi kurjaa elämää vain sinun vuoksesi. Ettei sinun tarvitsisi surra. Viis hänen omista kärsimyksistään. Mutta minä en edelleenkään oikein ymmärrä, miksi surra kun ei tulosta tullut vielä.

kun oma veljeni kuoli omank käden akutat, sain surunvalittelujen sijasta kuulla mitä omituisempia vastauksia ihmisiltä. Myöhemmin ajattelin että he vain olivat kauhuissaan, eivät osanneet suhtautua ;(

On iso asia. Anna aikaa itsellesi ja lepää. Yritä myös käsitellä asiaa mielessäsi.

Toivottavasti hän saa hyvää hoitoa.



Voimahali.

No itse asiassa, vanhempani ovat molemmat tehneet itsemurhan. Loppujen lopuksi, heidän kärsimyksensä ovat nyt ohi, sanoivat uskovaiset mitä tahansa. En itsekään vahvoilla ole, en siis ole viisastunut heidän tekojensa takia.. Mutta silti, tuollaisen läheltä-piti-tilanteen jälkeen on outo paikka odottaa muilta "osanottoa", ja oikeastaan mielestäni hassua jäädä suremaan itseään, että kun mulla on paha olo. Oikeasti se paha olo on sillä yrittäneellä, eikä häntä auta jos läheiset käpertyvät suruunsa. Toki ammatti-ihmisen kanssa pelkoja ja ahdistusta voi purkaa, mutta ei kelle hyvänsä kannata vuodattaa.

huomaa miten paha olo itsemurhaayrittäneellä on! Ja juuri se pelko, että yrittääkö vielä. Mieti nyt itsekin, jos kuulisit, että ystäväsi/läheisesi jne on yrittänyt? Kyllä suakin varmasti surettaisi, vai ootko ihan kylmä ihminen? Mulla on lähisukulainen yrittänyt ja tuli niin puuntakaa KAIKILLE. Ihmisestä ei todella aina voi tietää miten hän oikeasti jaksaa. Surullista, et jotkut ei pysty avautumaan murheistaan, vaikka lämmin perhe olisi ympärillä:(

Ulospäin näytti tämäkin ko. hlö iloiselta.

Sinunlaistesi takiahan sitä häpeää saa itsemurhaa yrittäneet ja heidän läheisensä tuntea. Kuinka luulet, että tuomitseminen auttaa? Aika itsekästä on vaatia, että toinen kärsisi kurjaa elämää vain sinun vuoksesi. Ettei sinun tarvitsisi surra. Viis hänen omista kärsimyksistään. Mutta minä en edelleenkään oikein ymmärrä, miksi surra kun ei tulosta tullut vielä.

Olen itsekin yrittänyt itsemurhaa. Eräs läheiseni teki itsemurhan.

Itsemurha on pirun itsekäs, mutta mielestäni oikeutettu teko. Jokainen elää täällä omaa elämäänsä ja ihmisellä pitää olla oikeus sitä hallita (kannatan myös eutanasiaa). Jos kokee, ettei elämä ole elämisen arvoista ja on valmis niinkin lopulliseen ratkaisuun, niin siitä sitten vain.



Läheisten ei tarvitse sitä hävetä. Eikä siis ap:lläkään ole mitään syytä häpeään. Ratkaisu ja teko oli isäsi hallinnassa. Sinä et siihen vaikuttanut.

Keskustelun aloittanut tässä. Minusta tämä em. kommentti on aivan sama kuin olisin juuri kuullut äitini sairastavan syöpää, johon kuolee 50% todennäköisyydellä ja sitten sanottaisiin, että eihän nyt ole mitään syytä surra kun ei se ole kuollutkaan.



Omaiseni on nyt psykiatrisessa sairaalahoidossa, mikä on mielestäni erinomaisen hyvä asia. Varmasti ystäväni ovat vain nuoria, naiiveja ja hämmentyneitä kuten joku sanoikin.



Tuhannet kiitokset tuestanne ja kommenteistanne, ette ymmärräkkään kuinka paljon ne merkitsee. Saan ehkä ensi yön nukuttua taas tämän päiväisen hämmennyksen jälkeen.