Lue keskustelun säännöt.
Kuusi vuotias ei halua elää?
30.06.2009 |
Meillä on kuusi vuotias esikoinen, joka on nyt jonkin aikaa välillä sanonut "Mä en jaksa elää". Olen siihen esittänyt lisä kysymyksen, että miksi et? Vastaa siihen tyyliin "En vaan halua". Tänään jopa sanoi, että "Mä kuoletan itseni huomenna" En ymmärrä, mistä on saanut moista päähänsä. Olen myös yrittänyt tuossa tilanteessa sekä muissa yhteyksissä kysyä, että onko huolia ja niistä voi aina kertoa äidille tai isille.
Muuten on iloisen oloinen ja ilahtuu aidosti vieraista, kesän jutuista jne. Olen myös sanonut, että jos kuolet, et nää meitä, et pääse uimaan (jota rakastaa), niin vastaa mulle et, "Ei haittaa." Nämä jutut tulee ihan yllättäen, yleensä illalla nukkumaan mennessä tai iltapalapöydässä, eli eivät liity mitenkään suuttumukseen tai muuten pahaan mieleen.
Meillä on lasten isovanhempi kuollut jokin aika sitten, joten tyttö ymmärtää mitä on, kun ei näe jotakin ihmistä enää. Ollaan kannustettu lapsia puhumaan kuolemasta jos tuntuu siltä ja muutenkin pyritty vastaamaan heidän kysymyksiinsä ja pidetty yllä keskustelevaa ilmapiiriä. Lapset ovat myös omissa leikeissään käsitelleet kuolemaa ja hautajaisia.
Onko kellään ollut tälläistä? Mitä tämä oikein on? Olen aivan ihmeissäni ja ymmälläni.
Kommentit (26)
Meidän 6 v, yleensä superreipas ja rautaisen itseluottamuksen omaava poika, yhtäkkiä ilmoitti olevansa huono ja tuhma. : o Mitään ei ole tapahtunut, kaikki meidän elämässä ihan ok. Kuitenkin nykyisin kehut menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, kun poika kertoo olevansa kaikesta huolimatta "aina tuhma".
Muuten poika on oikein hyväntuulinen ja sosiaalinen, leikkii ihan normaalisti ja kiltisti. Nukkuu ja syö hyvin. Käytös ei muuten ole muuttunut mihinkään, lukuunottamatta noita kummallisia itseinhon ja syyllisyyden tunteita aina silloin tällöin.
Olisko tuossa iässä joku outo, uusi kehitysvaihe aivoissa menossa? Olen itse lukenut kehityspsykologiaa, mutten koskaan ole kyseiseen ilmiöön törmännyt.
Itse en ole toistaiseksi huolissani, äidinvaisto ilmoittaa minulla vahvasti, että pojalla kuitenkin kaikki ok. Luotan siis itseeni ja vaistooni toistaiseksi. Muiden kokemuksia olisi kyllä kiva kuulla lisää!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
...hiukan vaan katsottu liikaa Turtlesia.
...hiukan vaan katsottu liikaa Turtlesia.
onko ne nykyään itsetuhoisia?
tai siis tarkoitan ettei ole täydellinen.. ehkä siksi kokee syyllisyyttä tms? jos vaikka valehtelee niin jää huono omatunto tms. ? voisko olla jotain tämmöstä, et maailmankuva hahmottuu uudella tavalla?
Nämä kaikki ihan normaalia ...hiukan vaan katsottu liikaa Turtlesia.
Turtleseista en tiedä, mutta itse ymmärrän lapsen ohimenevän omasta kuolemasta puhumisen ikävaiheeseen liittyväksi. Meillä sitä esiintyi voimakastahtoisella, energisella ja iloisella tyttärellä joskus viiden ja kuuden ikävuoden välillä. Tyttö ilmoitti ensin haluavansa muuttaa metsään, koska me vanhemmat emme rakasta häntä, vaan vain pienempää sisarusta. Yritin realisoida aikomusta ja kyselin, missä hän nukkuisi (oli talvi), söisi, pesisi vaatteensa jne.. Lopulta hän ilmoitti haluavansa kuolla. Olin järkyttynyt ja uupuneena monista lapsen kanssa olleista haasteista, en osannut muuta kuin itkeä. Tuntui epätoivoiselle saada pieni ihminen ymmärtämään, että rakastamme häntä ihan yhtä paljon eli valtavasti kuin pikkuveljeä. Oma itkuni oli joku käännekohta keskustelussa, koska lapseni kysyi, mitä itken ja kun kerroin, miten hirveää olisi, jos hän kuolisi, joku osa naksahti paikoilleen. Ehkä lapseni "kaivoi veistä haavassa" niin kauan, että parahdan, enkä vain selitä ja samalla tajuan, kuinka pahalle hänestä on tuntunut.
Pitkään seurailin lasta ja mietin piilevän masennuksen mahdollisuutta, mutta sellaiseen ei kuitenkaan ole ollut viitteitä. Tästä vaikeasta vaiheesta on nyt muutama vuosi ja lapsen on nykyään helpompi ilmaista omaa tarvitsevuuttaan ja pienuuttaan ja olla samaan aikaan osaava, ehtivä ja taitava. Hänelle on siten myös helpompi osoittaa hellyyttä, koska hän ottaa sitä helpommin vastaan. Kuolemamöröt eivät ole siis kiusanneet enää.
Tove Appelgrenin (teksti) ja Salla Savolaisen (kuvitus) kirjassa Vesta-Linnea mieli mustana kuvataan rohkeasti lapsen synkkää mieltä ja lapsen omien hautajaistensa fantasiointia, kun "koko maailma on vastaan, eikä kukaan ymmärrä". Kannattaa lukea!
puhutaan tälläisiä. Itse järkytyin niin. En tietenkään nauttanut sitä lapselle, vaan yritin olla vastaanottavainen jos olisin saanut hänestä lisää ulos, mikä mättää.
Mistä sitten tietää onko lapsi masentunut? Se on jotenkin kaikinpuolin niin salakavala sairaus. Joillain mun ystävillä on se todettu, enkä ole välttämättä aina edes huomannut miten pahassa jamassa ovat, kun eivät ole itsekään sairautta ensin tunnistaneet.
ap