Lue keskustelun säännöt.
Miksi tahdotte tiukat rajat ympärillenne?
27.06.2009 |
Tämä kysymys on suunnattu niille, jotka niitä tahtovat ja tarvitsevat. Ymmärrän, että elämässä on lasten takia oltava tietty struktuuri ja päivärytmi, mutta miksi ihan vapaaehtoissti kahlitsette itseänne ja muita mielikuvituksellisilla säännöillä?
Kauhean tarkkaa se, miten olla "sosiaalisesti hyväksytty nainen"... minusta tuntuu, että jos välittäisin siitä mitkä merkit on in ja kenellä on kananpersetukka ja kuka tupakoi ja miten kukakin hoitaa lapsensa ja ollako akateeminen jne. niin tukehtuisin henkisen ilman puutteeseen. Eikö teitä ahdista ja mihin tarpeeseen se lokerointi ja itsensä ja muiden rajaaminen vastaa?
Eikö teille tule klaustrofobia?
Kommentit (6)
Ne "tiukkikset" ei ees tajua mistä sä puhut.
Minä tajuan =)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
on nimittäin oikeasti aivan hirveää, kun EI ole "sosiaalisesti hyväksytty" nainen, mies tai lapsi. Kun ihmiset ympärilläsi koko ajan antavat ymmärtää, ettet ole tarpeeksi hyvä heille. Kun teidän perhettä ei kutsuta vappupiknikille - tai mihinkään - tai jos kutsutaan, teille puhutaan alentuvasti ja säälivästi.
Meidän ongelma on se, että me emme sovi mihinkään lokeroon. Mun mies on perinteinen raksaduunari, itse olen FT, omaisuutta on mutta käteistä ei, auto ei ole farmarivolvo jne. Jos e sovittais JOHONKIN lokeroon, ihan sama mihin, ihmiset ei torjuisi näin...
Että on sosiaalisesti hyväksyttyä olla vain tietynlainen keskiluokkainen perhe tiettyine harrastuksineen tietynmallisen auton kyydissä. Autossa tietysti tietyt ominaisuudet ja ilmastointi, jotta päästään mukavasti tiettyihin lomakohteisiin, tietty ;D.
Perheen arki rakentuu tietyn rytmin ympärille, jossa tiettyyn aikaan nukutaan päikkärit, ja on anteeksiantamatonta, että esimerkiksi lastentapahtumat sattuvatkin aina päiväuniaikaan ja tietyn ulkoiluajan aikana ei meillä voida vierailla. Lapset rauhoitetaan tiettyyn aikaan iltapuuhiin ja moukka on se tietty anoppi, joka uskaltaa vierailla lapsiperheessä enää klo 18 jälkeen iltaisin!
Jokainen ilmeisesti ymmärtää ironian. Minä en ymmärrä miksi rajata elämänsä niin tiukkoihin raameihin, että normaali eläminen ei enää ole mahdollista ja unohdetaan sekin, mitä oikeasti ollaan tai haluttaisiin tehdä.
varsinkin tuon keski-luokkaisen perheidyllin, itse kyllä nuorena sitä kauhistelin, mutta jossain vaiheessa huomasin eläväni juuri sitä. Avioeron jälkeen kauhistuttaa tavata entisen elämän keski-luokkaisia pönäköitä Audi/Espanja/golfareita, joiden elämä oikeasti pyörii aika turhanpäiväisten asioiden ympärillä.
Jotkut tarvitsee avaria mielenmaisemia (perusturvallisuus ja itsetunto kunnossa, vakaa identiteetti, tietävät ketä ovat ilman tiukkoja rajoja, kaipaavat omaehtoisuutta), toiset kaipaavat säänneltyä elämää jossa jokaiselle pikkuasialle on olemassa sosiaalinen koodi. Luo turvallisuutta jos perusturvallisuus hatara, identiteetti epävakaa, ei ole ihan varma kuka on.
Tämä nyt on tällaista kyökkipsykoligisointia, mutta näin sen näen.
huonoon itsetuntoon se jotenkin liittyy. Koetaan, että elämää voi hallita tiukkojen sääntöjen ja periaatteiden kautta. Nämä ovat juuri niitä ihmisiä, joiden ei ole koskaan tarvinnut kokea mitään vaikeita asioita, jotka auttaisivat laittamaan asiat perspektiiviin. Ne lasten puolen tunnin tarkkuudella määrätyt päiväuniajat sun muut alkavat tuntua aika huvittavilta kun elämässä on isompiakin ongelmia kuin se mennäänkö nukkumaan klo 20 vai klo 21.30.
Tietysti osa näistä neurooseista voi olla luonteesta kiinni. Itse olen aina ollut hyvin rento, ja mieheni vielä rennompi, joten meidän on ollut joskus vaikea suhtautua naapureihin, jotka kyttäävät lastensa kaloriensaantia ja yleistä kehitystä hirveällä innolla ja huutavat 3-vuotialle jos tämä ei muista kaikkia sääntöjä yhtä aikaa.