uskovainen, mitä jos...

Menettäisi kenties välit kokonaan. Riittävän vanhan antaisin tehdä omat päätöksensä (en vielä osaa sanoa mikä ikä se olisi, kun omat lapset niin pieniä). Toki olisin murheellinen, mutta rukoilla voisi lapsen elämään hyvää. Jokainen kuitenkin tekee omat valintasa.

Rukouksella on kuitenkin mahtavat voimat joten ilman muuta jatkaisin sen "aseen" käyttöä:)



Mutta kyllä olisin tosi surullinen ja ehkä ahdistunutkin asiasta. Tottakai sitä haluaa, että rakkaat ihmiset ottaisivat uskontoni jumalan eli Jeesuksen sydämeensä ja pelastuisivat kuten minun uskontoni mukaan on mahdollista tapahtua.

Kertoisin hänelle silti avoimesti että olen surullinen ja pelkään hänen päätyvän helvettiin.

mutta tavallaan epäily kuuluu asiaan ja uskossa kasvamiseen. Olen minä itsekin viettänyt oman uskonnollisen etsikkoaikani ja omat epäilyksenikin kannan varmasti hautaan asti. Mutta ei se mitään, Jumala pitää huolen meistä epäilijöistäkin.



Luulen kyllä kasvattaneeni lapseni niin, että syvällä sisimmässään hän aina silti uskoo edes vähän, tai ainakin epäilee epäilystään, kuten kaikkien älykkäiten ihmisten on tehtävä. TOivon, ettei hän koskaan sorru sellaiseen älylliseen ylimielisyyteen, ettei epäilisi itseään.

ei ateistiksi, kuten mihinkään muuhunkaan uskontoon (juu, minä luen ateismin uskonnoksi, koska siinäkin uskotaan johonkin, mitä ei voida todistaa) voi noin vain RYHTYÄ. Kaikkiin niihin on kasvettava. Se on prosessi.