Jos rauhallinen nepsylapsi otetaan huostaan ja huostassa alkaa rötöstellä, kenen vastuu? Alle 15-v ei ole rikosoikeudellisessa vastuussa,

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään mepsyn paikka ei ole sijoituksessa.He tarvitsevat apua ja tukea oireisiinsa.

Vanhempien tehtävä on sitä tukea ja apua antaa. Jos vanhemmat eivät pärjää, pitää huostata. 

Vanhempi on voinut hakea lapselleen apua vaikka miten tiiviisti, mutta apua, ei ainakaan oikeanlaista apua anneta. Vanhempia syytetään sitten siitä kun yhteiskunta toimii niin surkeasti ettei apua saa. Paljon halvemmaksi ja mielekkäämmäksi tulisi kuin lapsi saisi oikea-aikaisesti apua, mutta ei. Ei ole varaa, ei ole resursseja jne. Huostaanottoihin sitä rahaa ja resursseja näyttää aina kuitenkin olevan. Aika nurinkurista.

Anteeksi nyt mutta mitä tukea sitä kodin ulkopuolelta pitää saada? Ne haasteet nepsyjen kanssa ovat, että ei haluta mennä kouluun, on kaikenlaista aistiyliherkkyyttä, että ei suostuta pukemaan kunnolla päälle, ei syödä terveellisesti, jumitetaan kaikessa. Mikä se apu pitää olla, kun loppu viimeksi se on sen vanhemman tehtävä katsoa, että se nepsykin käy koulunsa?  Moni on vielä aggressiivinenkin, vanhempihan siitäkin vastaa, että lapsi ei hakkaa muita. 

Mitäkö tukea? Apua asian käsittelyyn, vanhemmille ja lapselle uusia tapoja toimia ja  käsitellä asioita. Jotkut noista luettelemistasi asioista olivat sellaisia mitä esim. toimintaterapian avulla voisi käsitellä, esim. aistiyliherkkyyksien kanssa. Psykoterapia auttaisi myös joissakin asioissa. Mutta se ainainen huostaaminen, miten se nepsyä auttaa noissa mainitsemissasi asioissa. Hänet erotetaan perheestään, miten se poistaa ongelmat kun muuta "apua" ei anneta. Mikään noista ongelmista ei huostaamalla poistu, vaan ongelmia tulee lisää ihan kuten aloituksen tapauksessa on käynyt ja jo olemassa olevat ongelmat pahentuvat. Miten se laitos edes tyhmempien mielestä voi auttaa aistiyliherkkyyteen?? Koulunkäyntiin?? Jumittamiseen=siirtymätilanteiden ongelmiin?? Aggressiivisuuteen??  Jos lapselta vaikka otetaan laitoksessa puhelin pois rangaistuksena, niin miten mainitsemasi ongelmat sillä poistuvat?? Mikään tuossa yhtälössä ei korjaannu paitsi sen laitoksen talous jonne lapsi on viety. 

Perheneuvolassa on Ihmeelliset vuodet.  Lastenpsykalta voi saada toimintaterapiaa ja ehkä jotain hillitsevää lääkitystä, jos on esim. väkivaltainen. Laitoksissa on yleensä oma koulu, jonne on helppo mennä ja ohjaajat herättelevät, laittavat aamiaiset ja katsovat, että nepsy kouluun menee. Nepsyjen vanhemmat harvoin ehtivät tätä tehdä itse ja ihmettelevät, kun lapsi ei koulussa käy. Puhelimet ja pelikoneet otetaan pois siksi, että siellä on monella addiktiotasoinen riippuvuus ja elämä ei toimi niiden koneiden kanssa. Lastenkodin ohjaajat ovat nykyisin lähes aina nepsykoutsauksen oppineita. 

Ei kaikissa paikoissa tuollaista ole eikä mitään omaa koulua, vaan ihan yleiseen kouluun joutuvat sijoituspaikasta kulkemaan. Lasun oletus on, että bussimatkat bussin vaihtoineen onnistuvat nepsylapselta vieraassa sijoituskaupungissakin ihan tuosta vaan.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään mepsyn paikka ei ole sijoituksessa.He tarvitsevat apua ja tukea oireisiinsa.

Vanhempien tehtävä on sitä tukea ja apua antaa. Jos vanhemmat eivät pärjää, pitää huostata. 

Vanhempi on voinut hakea lapselleen apua vaikka miten tiiviisti, mutta apua, ei ainakaan oikeanlaista apua anneta. Vanhempia syytetään sitten siitä kun yhteiskunta toimii niin surkeasti ettei apua saa. Paljon halvemmaksi ja mielekkäämmäksi tulisi kuin lapsi saisi oikea-aikaisesti apua, mutta ei. Ei ole varaa, ei ole resursseja jne. Huostaanottoihin sitä rahaa ja resursseja näyttää aina kuitenkin olevan. Aika nurinkurista.

Anteeksi nyt mutta mitä tukea sitä kodin ulkopuolelta pitää saada? Ne haasteet nepsyjen kanssa ovat, että ei haluta mennä kouluun, on kaikenlaista aistiyliherkkyyttä, että ei suostuta pukemaan kunnolla päälle, ei syödä terveellisesti, jumitetaan kaikessa. Mikä se apu pitää olla, kun loppu viimeksi se on sen vanhemman tehtävä katsoa, että se nepsykin käy koulunsa?  Moni on vielä aggressiivinenkin, vanhempihan siitäkin vastaa, että lapsi ei hakkaa muita. 

Mitäkö tukea? Apua asian käsittelyyn, vanhemmille ja lapselle uusia tapoja toimia ja  käsitellä asioita. Jotkut noista luettelemistasi asioista olivat sellaisia mitä esim. toimintaterapian avulla voisi käsitellä, esim. aistiyliherkkyyksien kanssa. Psykoterapia auttaisi myös joissakin asioissa. Mutta se ainainen huostaaminen, miten se nepsyä auttaa noissa mainitsemissasi asioissa. Hänet erotetaan perheestään, miten se poistaa ongelmat kun muuta "apua" ei anneta. Mikään noista ongelmista ei huostaamalla poistu, vaan ongelmia tulee lisää ihan kuten aloituksen tapauksessa on käynyt ja jo olemassa olevat ongelmat pahentuvat. Miten se laitos edes tyhmempien mielestä voi auttaa aistiyliherkkyyteen?? Koulunkäyntiin?? Jumittamiseen=siirtymätilanteiden ongelmiin?? Aggressiivisuuteen??  Jos lapselta vaikka otetaan laitoksessa puhelin pois rangaistuksena, niin miten mainitsemasi ongelmat sillä poistuvat?? Mikään tuossa yhtälössä ei korjaannu paitsi sen laitoksen talous jonne lapsi on viety. 

Perheneuvolassa on Ihmeelliset vuodet.  Lastenpsykalta voi saada toimintaterapiaa ja ehkä jotain hillitsevää lääkitystä, jos on esim. väkivaltainen. Laitoksissa on yleensä oma koulu, jonne on helppo mennä ja ohjaajat herättelevät, laittavat aamiaiset ja katsovat, että nepsy kouluun menee. Nepsyjen vanhemmat harvoin ehtivät tätä tehdä itse ja ihmettelevät, kun lapsi ei koulussa käy. Puhelimet ja pelikoneet otetaan pois siksi, että siellä on monella addiktiotasoinen riippuvuus ja elämä ei toimi niiden koneiden kanssa. Lastenkodin ohjaajat ovat nykyisin lähes aina nepsykoutsauksen oppineita. 

Ei kaikissa paikoissa tuollaista ole eikä mitään omaa koulua, vaan ihan yleiseen kouluun joutuvat sijoituspaikasta kulkemaan. Lasun oletus on, että bussimatkat bussin vaihtoineen onnistuvat nepsylapselta vieraassa sijoituskaupungissakin ihan tuosta vaan.

Laitoksia on moneen junaan. Samoin myös sijoittavia kuntia. Itse en sossuna laittaisi kovin nepsyä kokeilemaan useamman vaihdon bussikyytejä, vaan pyrkisin, joko koululliseen yksikköön tai sitten lapsi kukee taksilla matkat. t: lasun sossu

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään mepsyn paikka ei ole sijoituksessa.He tarvitsevat apua ja tukea oireisiinsa.

Vanhempien tehtävä on sitä tukea ja apua antaa. Jos vanhemmat eivät pärjää, pitää huostata. 

Vanhempi on voinut hakea lapselleen apua vaikka miten tiiviisti, mutta apua, ei ainakaan oikeanlaista apua anneta. Vanhempia syytetään sitten siitä kun yhteiskunta toimii niin surkeasti ettei apua saa. Paljon halvemmaksi ja mielekkäämmäksi tulisi kuin lapsi saisi oikea-aikaisesti apua, mutta ei. Ei ole varaa, ei ole resursseja jne. Huostaanottoihin sitä rahaa ja resursseja näyttää aina kuitenkin olevan. Aika nurinkurista.

Anteeksi nyt mutta mitä tukea sitä kodin ulkopuolelta pitää saada? Ne haasteet nepsyjen kanssa ovat, että ei haluta mennä kouluun, on kaikenlaista aistiyliherkkyyttä, että ei suostuta pukemaan kunnolla päälle, ei syödä terveellisesti, jumitetaan kaikessa. Mikä se apu pitää olla, kun loppu viimeksi se on sen vanhemman tehtävä katsoa, että se nepsykin käy koulunsa?  Moni on vielä aggressiivinenkin, vanhempihan siitäkin vastaa, että lapsi ei hakkaa muita. 

Mitäkö tukea? Apua asian käsittelyyn, vanhemmille ja lapselle uusia tapoja toimia ja  käsitellä asioita. Jotkut noista luettelemistasi asioista olivat sellaisia mitä esim. toimintaterapian avulla voisi käsitellä, esim. aistiyliherkkyyksien kanssa. Psykoterapia auttaisi myös joissakin asioissa. Mutta se ainainen huostaaminen, miten se nepsyä auttaa noissa mainitsemissasi asioissa. Hänet erotetaan perheestään, miten se poistaa ongelmat kun muuta "apua" ei anneta. Mikään noista ongelmista ei huostaamalla poistu, vaan ongelmia tulee lisää ihan kuten aloituksen tapauksessa on käynyt ja jo olemassa olevat ongelmat pahentuvat. Miten se laitos edes tyhmempien mielestä voi auttaa aistiyliherkkyyteen?? Koulunkäyntiin?? Jumittamiseen=siirtymätilanteiden ongelmiin?? Aggressiivisuuteen??  Jos lapselta vaikka otetaan laitoksessa puhelin pois rangaistuksena, niin miten mainitsemasi ongelmat sillä poistuvat?? Mikään tuossa yhtälössä ei korjaannu paitsi sen laitoksen talous jonne lapsi on viety. 

Perheneuvolassa on Ihmeelliset vuodet.  Lastenpsykalta voi saada toimintaterapiaa ja ehkä jotain hillitsevää lääkitystä, jos on esim. väkivaltainen. Laitoksissa on yleensä oma koulu, jonne on helppo mennä ja ohjaajat herättelevät, laittavat aamiaiset ja katsovat, että nepsy kouluun menee. Nepsyjen vanhemmat harvoin ehtivät tätä tehdä itse ja ihmettelevät, kun lapsi ei koulussa käy. Puhelimet ja pelikoneet otetaan pois siksi, että siellä on monella addiktiotasoinen riippuvuus ja elämä ei toimi niiden koneiden kanssa. Lastenkodin ohjaajat ovat nykyisin lähes aina nepsykoutsauksen oppineita. 

Ei kaikissa paikoissa tuollaista ole eikä mitään omaa koulua, vaan ihan yleiseen kouluun joutuvat sijoituspaikasta kulkemaan. Lasun oletus on, että bussimatkat bussin vaihtoineen onnistuvat nepsylapselta vieraassa sijoituskaupungissakin ihan tuosta vaan.

Laitoksia on moneen junaan. Samoin myös sijoittavia kuntia. Itse en sossuna laittaisi kovin nepsyä kokeilemaan useamman vaihdon bussikyytejä, vaan pyrkisin, joko koululliseen yksikköön tai sitten lapsi kukee taksilla matkat. t: lasun sossu

Näinhän sen pitäisikin olla. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään mepsyn paikka ei ole sijoituksessa.He tarvitsevat apua ja tukea oireisiinsa.

Vanhempien tehtävä on sitä tukea ja apua antaa. Jos vanhemmat eivät pärjää, pitää huostata. 

Vanhempi on voinut hakea lapselleen apua vaikka miten tiiviisti, mutta apua, ei ainakaan oikeanlaista apua anneta. Vanhempia syytetään sitten siitä kun yhteiskunta toimii niin surkeasti ettei apua saa. Paljon halvemmaksi ja mielekkäämmäksi tulisi kuin lapsi saisi oikea-aikaisesti apua, mutta ei. Ei ole varaa, ei ole resursseja jne. Huostaanottoihin sitä rahaa ja resursseja näyttää aina kuitenkin olevan. Aika nurinkurista.

Näin se näyttää olevan. Meillä asia realisoitui sillä tavalla, että oli aika lastenpsyk. osastolle, jossa päätettiin otetaanko hoitoon vai ei. Päätös oli että ei nyt ole tarvetta/resursseja/tms, että otettaisiin. Lääkärin huoneen ulkopuolella odotti kaksi lasun tätiä pitkissä mustissa takeissaan, jotka nappasivat tyttären siitä suoraan mukaansa sijoitukseen. Sieltä sitten muutaman päivän jälkeen siirrettiin tuonne psyk. osastolle. Eli alkuoletus oli kai että vanhempien vika ja vasta sitten sijoituksessa todettiin että hoidolle voisi olla oikeasti tarvetta.

Ja tämä sama kuvio toistui tyttären lapsuuden aikana muutamaan kertaan. Kun nuo nepsyvaivat ei yleensäkään parane vaikka sieltäkin osastolta välillä kotiutetaan.

Miten tuon osastojakson jälkeen, palasiko kotiin vai sijoitukseen? Oliko sossut siis alun perin taivutelleet lääkärin väittämään ettei osastolle ollut tarvetta jotta saisivat viedä lapsen sijoitukseen? Missä lääkärin etiikkaa? Tiesittekö te että sossut on oven takana vai junailtiinko heidät siihen salaa kun olitte vastaanottohuoneessa? Yleensähän sossut änkeää näihin hoitoneuvotteluihin itsensä paikalle samaan huoneeseen.

Sijoitus, osasto, toinen osasto, lääkitys, kotiin + terapia + lasun kotikäynnit, sijoitus, osasto, sijoitus, kotiin. Jotenkin tuohon malliin meni tyttären peruskouluaika.

Tuskinpa mitään lääkäreitä oli taivuteltu muuta kuin järjestämään pikainen ajanvaraus samalle päivälle yhdellä noista kotikäynneistä. Se oli yllätys että olivat oven takana odottamassa, ja siitä siis alkoi tuo toinen sijoitus.

Autismi diagnoosiahan lapsella ei vielä tuossa vaiheessa ollut, vaan kaikenlaisia epäilyksiä esim. pahoinpitelystä sun muusta. Tuonne ensimmäiselle osastolle mennessä hänen piti riisuutua jonkin "lautakunnan" edessä (joku lääkäri ja ketä lienee rivissä istunut pöydän takana), tarkistettiin että näkyykö pahoinpitelyn jälkiä. Eihän niitä näkynyt, mutta se oli kuitenkin lasun kanssa "yhteistyön" lähtökohta, kun ekaluokalla koulussa alkoi tulla häiriökäyttäytymistä. Olihan sitä jo päiväkodissakin "jumittamista" ym. ongelmaa.

Diagnoosi tuli sitten 17 vuotiaana kun oltiin jo päästy lasun asiakkuudesta eroon ja lääkärin tutkimukset vielä jatkuivat.

Lastenkodissa juovat pahispojat käyttävät hyväksi tyttöjä ja jättävät. Seurustelun varjolla tai juottamalla humalaan. Älkää laittako tyttöjä laitoksiin. Voi tulla pari lastakin. Osa tytöistä päätyy huumeisiin ja kuolee.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Nyt ei mennyt ihan yks yhteen aloitus. Jos on rauhallinen lapsi, niin mihin kukaan mitään tukitoimia tarvitsee ? Helppo elämä on rauhallisen kanssa 

Rauhallinen nepsylapsi voi kärsiä esimerkiksi tällaisista ongelmista

- oppimista vaikeutta ajatusten haahuilu

- ihmissuhteuden ylläpitoon näkyvä pään sisäinen keskittymiskyvyttömyys (eli ei pysty kuuntelemaan kaveria tai äitiä vaikka yrittäisi, päällepäin voi kyllä olla hyvinkin rauhallinen)

- kuormittuminen keskittymisponnistelusta

- siirtymätilanteissa jumittuminen

Nepsyt on usein uupuneita ja itseensä pettyneitä. Hoitamattomana ja ilman ymmärrystä johtaa helposti (tarkkaamattomuusoiretta kompensoiviin) pakko-oireisiin, ylivirittyneisyyteen (voi johtaa univaikeuksiin ja koulunkäymättämyyteen) ja jopa itsensä satuttamiseen. Ja tämä kaikki voi tapahtua niin että aikuisten kuvaamana lapsi on "rauhallinen".

Oleellista ei ole miten helppoa sun elämä on, myös lapsen kokemus, kaverisuhteet ja oppiminen on tärkeää.

Huostaan laittaminen on karhunpalvelus. 

 Nettikin on nykypäivänä täynnä ohjeita nepsyn kanssa pärjäämiseen, jos ei sitä apua osaa itse tarpeeksi tomerasti lapselleen vaatia.

 Erityistä tukea on oikeus saada ja vaatia. Parempi olla se leijonaemo joka pitää huolen, että lapsi saa kaikki tukitoimet mitkä hänelle kuuluu. On toimintaterapiaa, pienluokkia, erityisopettajia, kuntoutusta jne.

Vierailija kirjoitti:

Rauhallinen ja ongelmaton nepsylapsi eivät kuulu samaan lauseeseen jos hänet on jo jouduttu ottamaan huostaan.

Älä jauha kakkelia. Tiedän sattuneesta syystä MONTA tapausta keskisuuressa kaupungista, jossa asun. Nuoret hikkyyntyvät, kun eivät saa tukitoimia koulussa ja siitä alkaa alamäki. Koulu ei enää maistu, siellä kiusataan ja jäävät kotiin. Suomessa on kuitenkin oppivelvollisuus ja sitten se nuori viedään johonkin laitokseen rikollistenalkujen kanssa. Jopa liian hyvä koulumenestys on ollut syynä siihen, että tukitoimia ei saa, vaikka nuori on ollut ihan osastokamaa. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Yhdenkään mepsyn paikka ei ole sijoituksessa.He tarvitsevat apua ja tukea oireisiinsa.

Vanhempien tehtävä on sitä tukea ja apua antaa. Jos vanhemmat eivät pärjää, pitää huostata. 

Vanhempi on voinut hakea lapselleen apua vaikka miten tiiviisti, mutta apua, ei ainakaan oikeanlaista apua anneta. Vanhempia syytetään sitten siitä kun yhteiskunta toimii niin surkeasti ettei apua saa. Paljon halvemmaksi ja mielekkäämmäksi tulisi kuin lapsi saisi oikea-aikaisesti apua, mutta ei. Ei ole varaa, ei ole resursseja jne. Huostaanottoihin sitä rahaa ja resursseja näyttää aina kuitenkin olevan. Aika nurinkurista.

Anteeksi nyt mutta mitä tukea sitä kodin ulkopuolelta pitää saada? Ne haasteet nepsyjen kanssa ovat, että ei haluta mennä kouluun, on kaikenlaista aistiyliherkkyyttä, että ei suostuta pukemaan kunnolla päälle, ei syödä terveellisesti, jumitetaan kaikessa. Mikä se apu pitää olla, kun loppu viimeksi se on sen vanhemman tehtävä katsoa, että se nepsykin käy koulunsa?  Moni on vielä aggressiivinenkin, vanhempihan siitäkin vastaa, että lapsi ei hakkaa muita. 

Mitäkö tukea? Apua asian käsittelyyn, vanhemmille ja lapselle uusia tapoja toimia ja  käsitellä asioita. Jotkut noista luettelemistasi asioista olivat sellaisia mitä esim. toimintaterapian avulla voisi käsitellä, esim. aistiyliherkkyyksien kanssa. Psykoterapia auttaisi myös joissakin asioissa. Mutta se ainainen huostaaminen, miten se nepsyä auttaa noissa mainitsemissasi asioissa. Hänet erotetaan perheestään, miten se poistaa ongelmat kun muuta "apua" ei anneta. Mikään noista ongelmista ei huostaamalla poistu, vaan ongelmia tulee lisää ihan kuten aloituksen tapauksessa on käynyt ja jo olemassa olevat ongelmat pahentuvat. Miten se laitos edes tyhmempien mielestä voi auttaa aistiyliherkkyyteen?? Koulunkäyntiin?? Jumittamiseen=siirtymätilanteiden ongelmiin?? Aggressiivisuuteen??  Jos lapselta vaikka otetaan laitoksessa puhelin pois rangaistuksena, niin miten mainitsemasi ongelmat sillä poistuvat?? Mikään tuossa yhtälössä ei korjaannu paitsi sen laitoksen talous jonne lapsi on viety. 

Perheneuvolassa on Ihmeelliset vuodet.  Lastenpsykalta voi saada toimintaterapiaa ja ehkä jotain hillitsevää lääkitystä, jos on esim. väkivaltainen. Laitoksissa on yleensä oma koulu, jonne on helppo mennä ja ohjaajat herättelevät, laittavat aamiaiset ja katsovat, että nepsy kouluun menee. Nepsyjen vanhemmat harvoin ehtivät tätä tehdä itse ja ihmettelevät, kun lapsi ei koulussa käy. Puhelimet ja pelikoneet otetaan pois siksi, että siellä on monella addiktiotasoinen riippuvuus ja elämä ei toimi niiden koneiden kanssa. Lastenkodin ohjaajat ovat nykyisin lähes aina nepsykoutsauksen oppineita. 

Meidän kaupungin perheneuvola on vitsi. Vein tyttären sinne, sillä hän oli hyvin haastava ja veli autismikirjolla. Tiesin, että jotain on, mutta perheneuvolan puoskari ei suostunut aloittamaan tutkimuksia, koska kaikki vika oli minussa, äidissä, sillä olin masentunut. 

Lapsi oireili itsetuhoisesti. Kerjäsin psykologilta pääsyä psykiatrille, niin ei ollut kuulemma tarpeen. Päivystyksen kautta osastolle sitten neljäksi kuukaudeksi ja kappas, se autismi sitten löytyikin. 

En anna ikinä anteeksi sille perheneuvolan eukolle. Vuosia meni hukkaan, aikaa jolloin oltais voitu saada oikeanlaista apua. 

Myöhemmin perheterapiassa kerroin tästä terapeutille. Hän vähätteli asiaa. Niin, eihän korppi korpin silmää noki. Olen erittäin pettynyt.