Miten olette päässeet eroon katastrofiajattelusta ja kuolemanpelosta

En mitenkään. Lapseni teki itsemurhan ja itse sairastuin parantumattomaan syöpään. Ajattelen kuolemaa koko ajan.

Vierailija kirjoitti:

Kuolema olisi lähinnä vapautus minun tilanteessani, joten mitä sitä pelkäämään.

Pelkäätkö sitten sitä ettet kuole koskaan? Jotkut pelkäävät sitä ettei pääse pois vaikka haluaisikin kovasti.

Kuolema tulee kaikille jossain kohtaa. Se on kuin nukahtaisi. Nopeaa. Kolarissakin jos kuolee niin se käy niin nopeasti että sitä ei kerkiä edes ajatella.

Joskus mietin näitä "teologisia kysymyksiä": jos olisin pappi, niin miten pystyisin lohduttamaan kuolevaa, hänen kivuissaan? .... Varsinaista vastausta en tiedä, ainoa minkä tiedän, et kaikenlaiset typerät "koita pitää mieli kirkkaana" ..... jo etukäteen ajateltuna ne on typeriä.

Ainoa minkä keksin, vanhempieni kohdalla (ei tosin syöpää), kertoilin vaan omista toheloinnstani ja vanhoja muistoja papasta ja mummusta. Se nauru/nauraminen helpottaa joskus kipuja. Niissä jutuissa vaan pitää olla joku totuuspohja takana eikä pelkää hihihiä. Ja selvinpäin oltava.

Joskus kun se kuolema lähestyy, tai tuntuu siltä, niin siinä aina jotain naurettavaakin. Kaveri kertoi, et oli saattamassa tätiään hautaan. Siitä hautakärrystä oli puhjennut kumi. Suntio sitten hakenut pumpun ja pumpannut kumin täyteen. Kaveria naurattanut - saatinhan se täti viimessä kunnialla hautaan! :)