VR - matkalla

Vaunun sisus oli uuvuttavan tuttu: vihreä kaksikerrosvaunu, jonka muovinen haju sekoittui ilmastoinnin kuivaan virtaan. Portaiden juurella seisoi konduktööri virkalakki päässään, selkä suorana ja liikkeet mekaanisen tarkkoina. Kun hän nosti katseensa, hänen silmänsä olivat kummallisen elottomat sellaiset, joita näkee ihmisillä, jotka ovat tuijottaneet näyttöruutuja liian monta tuntia putkeen ilman unta. Niissä oli samea, lähes harmaa kalvo, joka ei tuntunut kohdistuvan minuun, vaan johonkin pisteeseen selkäni takana.

Hän ei pyytänyt lippua. Hän vain nyökkäsi lyhyesti, ikään kuin olisi tunnistanut minut jostain vanhasta, huonolaatuisesta valokuvasta.

Eteisen ovi liukahti kiinni takanani ja loksahti sähköisesti lukkoon. Se oli se tuttu metallinen ääni, mutta tällä kertaa se tuntui eristävän minut muusta maailmasta hieman liian tiiviisti; laiturilta kuulunut vaimea puhe lakkasi kuin veitsellä leikaten. Junan rungon läpi kulki matala värinä, joka ei tuntunut tulevan moottoreista, vaan jostain syvemmältä rakenteista. Sitten kaiuttimet rätisivät. Ääni oli se tavallinen, hieman särisevä nauhoite, mutta sanojen välissä oli outoja viiveitä:

Tervetuloa matkalle... kohti... seuraavaa asemaa. Olkaa hyvä ja tarkistakaa... paikkanne.

Juna liikahti liikkeelle sähkömoottorin tuttulla ulinalla. Se ei kiihdyttänyt pehmeästi, vaan jokainen kiskonliitos tuntui nyrkiniskulta suoraan istuimen läpi, metallisena ja armahtamattomana. Ikkunan takana asemalaituri katosi sakeaan, harmaaseen sumuun, joka tuntui nuolevan vaunun kylkiä kuin elävä olento.

Nousin yläkerran Ekstra-luokkaan. Siellä vallitsi se kuuluisa hiljaisuus, jota mainokset lupasivat, mutta se ei ollut rentouttavaa. Se oli painostavaa ja tiivistä, kuin ilma olisi muuttunut hitaasti näkymättömäksi, raskaaksi nesteeksi, joka vaimentaa jokaisen ajatuksenkin.

Laskeuduin varatulle paikalleni, ja juuri kun selkäni kosketti vihreää kangasta, tunsin sen: terävä, vaativa potku selkänojassani.

Takana istuva lapsi potkaisi uudelleen. Se oli tuttu, arkinen ärsyke, mutta potkun rytmi oli mekaaninen ja armoton kuin jokin koneisto olisi takonut tahtia penkkini sisällä. Käännyin hieman nähdäkseni penkkien välistä. Lapsi istui siellä kalpeana ja ilmeettömänä, pukeutuneena nuhruiseen villapaitaan, joka näytti hylätyltä jo vuosikymmeniä sitten. Hänen äitinsä istui vieressä liikkumatta, katsoen ulos ikkunasta, vaikka sieltä ei näkynyt muuta kuin tuo kaiken nielevä harmaus. Lapsen jalka heilahti jälleen, säälimättömän säännöllisesti, ja jokainen isku tuntui resonoivan junan rungossa tavalla, joka sai hampaani vihlomaan.

Käänsin katseeni takaisin eteeni, mutta hampaissani tuntuva värinä ei lakannut. Lapsen potkut jatkuivat pam, pam, pam kuin ne olisivat mitanneet säälimättömästi aikaa. Yritin kaivaa puhelintani esiin vaimentaakseni tilanteen katsomalla uutisia, mutta VR Matkalla -sovellus oli muuttunut. Sen valikko oli nyt pelkkää tyhjää, lukuun ottamatta yhtä keskellä ruutua sykkivää, verenpunaista QR-koodia, joka näytti enemmän hämähäkinverkolta kuin bittikuvioilta.
Vaunun päädystä kuului raskas metallinen kolahdus. Se oli konduktööri.

Hän liikkui käytävällä hitaasti, mutta hänen askeleensa eivät pitäneet ääntä matolla. Hän ei pysähtynyt muiden matkustajien kohdalla; he eivät ojentaneet lippujaan, eikä hän niitä kysynyt. He istuivat yhä hukkuneina siihen raskaaseen, nestemäiseen hiljaisuuteen, jota edes lapsen potkut eivät rikkoneet. Konduktööri pysähtyi minun kohdalleni. Hänen virkapukunsa kangas näytti imevän itseensä kaiken valon, ja hänen kasvonsa olivat nyt lähempää katsottuna pelkkää vahamaisen kalpeaa ihoa, joka oli kiristetty liian tiukalle luiden päälle.

Hän ei puhunut. Hän vain ojensi kätensä, jossa hän piti vanhaa, raskaasta raudasta taottua leimauslaitetta. Se ei näyttänyt työkalulta, vaan joltain, jolla merkitään omaisuutta. Tunsin, kuinka sovelluksen koodi puhelimessani alkoi hehkua niin kuumana, että se poltti kämmentäni. Oli aika vahvistaa se sopimus, jonka olin sormillani allekirjoittanut.

Kaivoin puhelimeni esiin vaimentaakseni takanani istuvan lapsen mekaaniset potkut mielestäni. Liittyin päivittäiseen Status-palaveriin, siihen sieluttomaan rutiiniin, joka yleensä ankkuroi minut arkeen. VR:n WLAN takkuili tavalliseen tapaansa. Puhelimen yläkulmassa yhteyskuvake sahasi edestakaisin: se yritti epätoivoisesti yhdistää, välillä imoittaen että internet-yhteyttä ei ole saatavilla, kunnes se viimein tarrasi kiinni jostain pätkivästä ja heikosta signaalista.

Microsoft Teams aukesi tuskallisen hitaasti. Ruudulle ilmestyi kollegoideni kasvoja, mutta yhteys vääristi ne: videokuva nyki ja pikselöityi, muuttaen heidän ilmeensä irvokkaiksi, venyviksi naamioiksi. Heidän äänensä pätki metallisena silppuna sellaiseksi mekaaniseksi korinaksi, josta ei saanut selvää, oliko kyseessä työasioiden raportointi vai jokin ikivanha, tukahtunut valitusvirsi.

Kuuluuko? Hei, kuuluuko? tivasin ja puristin puhelinta niin, että rystyseni valkoistivat.
Kukaan ei reagoinut. Ruudulla näkyvät hahmot jatkoivat suidensa aukomista ja sulkemista rytmissä, joka ei täsmännyt pätkivään ääneen. Ärsytyskynnykseni ylittyi; se yhdistettynä takana jatkuvaan takovaan potkimiseen sai vereni kiehumaan. Aloin korottaa ääntäni, selittää raporttini lukuja ja lopulta huutaa turhautumistani suoraan mikrofoniin, mutta ruudun violetti reunus ei edes värähtänyt. Se ei rekisteröinyt ääntäni. Olin täydellisessä digitaalisessa tyhjiössä, jossa bittivirta kulki vain yhteen suuntaan.

Tuijotin niitä nykiviä, sieluttomia kasvoja ruudulla ja ymmärsin hyytävän totuuden.

Teamsissa kukaan ei kuule huutoasi.

Nousin ylös ja horjuin kohti ravintolavaunua, pakoon sitä digitaalista tyhjyyttä ja takovaa potkimista. Vaunujen välinen siirtymä rämisi ja heilui niin rajusti, että rauta kirskui ja sähköinen kylmyys haukkasi vaatteideni läpi. Kun ravintolavaunun ovi viimein avautui, vastassa ei ollutkaan kutsuva valo, vaan hämärä ja pysähtynyt ilma, joka tuoksui eltaantuneelta rasvalta ja sateen kastelemalta tuhkalta.

Tiskin takana seisoi hahmo, jonka Avecra-liivi oli suttuinen ja roikkui hänen yllään kuin hylätty pressu. Hän oli vastenmielisen oloinen, kasvot täynnä syviä poimuja ja iho kuin harmaata, kuivunutta savea; hän näytti siltä kuin jokin pimeä voima olisi pukenut päälleen huonosti istuvan ihmisnaamion. Hänen rintapielessään oleva nimikyltti oli naarmuinen ja likainen, ja vaikka yritin tarkentaa katseeni kirjaimiin, ne tuntuivat tärisevän ja pakenevan, jättäen jälkeensä vain lukukelvottomia, mustia viiruja.

Hän ei kohottanut katsettaan, vaan pyyhki tiskillä olevaa märkää läiskää harmaalla, haisevalla rievulla, joka muistutti enemmän hylättyä sidontatarviketta kuin siivousvälinettä.

Kahvi ja munkki, hän totesi äänellä, joka kuulosti enemmän kuivalta kiven narskumiselta kiskojen ja junan metallipyörien välissä kuin puheelta. Se ei ollut kysymys, vaan ilmoitus siitä, mitä täällä oli tarjolla.

Hän nosti tiskille luttuun painetun pahvimukin, jonka pohjalla lillui jotain kahvin tapaista, mutta se oli väljähtynyttä ja haisi enemmän poltetulta kumilta kuin pavuilta. Sen vieressä makasi lautasella kuiva munkki, jonka sokeri oli muuttunut harmaaksi tomuksi ja jonka pinta oli kova kuin fossilisoitunut puu. Tuoksussa sekoittuivat pistävä kemikaali ja jokin, mikä muistutti auringossa väljähtynyttä, muovikääreeseen unohdettua kardemumman tuoksua.

Puristin hampaani yhteen ja otin sormiini sen kivikovan munkin. Se ei murtunut, vaan halkeili kuin sementti, ja ensimmäinen puraisu täytti suuni kitkerällä, pölisevällä sokerilla ja ummehtuneella rasvalla. Se ei maistunut miltään, mitä ihminen söisi vapaaehtoisesti; se maistui hylätyltä odotushuoneelta. Huuhdoin sen alas kahvilla, joka poltti kurkkuani ja jätti kielelleni kalvon, joka muistutti koneöljyä.

Vitutus nousi kurkkuuni munkkiakin vahvempana. Kaikki tässä matkassa pätkivä WLAN, takova lapsi, ne irvokkaat kasvot Teamsissa ja nyt tämä kelvoton tarjoilu oli suunniteltu murtamaan ihminen hitaasti, pala palalta. Silti automaattinen reaktioni oli kaivaa puhelin esiin ja yrittää maksaa, vaikka tiesin sen olevan turhaa.

Lätkäisin puhelimen kortinlukijaan. Se ei päästänyt tuttua, pirteää piippausta, vaan laitteesta purkautui matala, sähköinen korahdus. Se tunne maksun hetkellä oli vihlova, kuin jokin olisi kiskonut palan sielustani ja vaihtanut sen kuivaan munkkiin. Tuijotin lukijan pientä näyttöä, jossa vilkkui pelkkä teksti: MAKSU HYVÄKSYTTY.

Pakenin ravintolavaunun nuhruista hämärää ja suuntasin kohti makuuvaunua. Siirtymä vaunujen välillä oli kuin rämisevä, jäinen tunneli, jonka metalliset liitokset kirskuivat ja valittivat junan paukuttaessa eteenpäin harmaassa sumussa.
Makuuvaunun käytävä oli kapea ja painostava. Ilma oli paksua ja kosteaa; katosta tippui säännöllisin väliajoin kylmää kondenssivettä, joka osui niskaani ja tuntui polttavalta sähköiskulta. Se ei ollut puhdasta vettä, vaan se jätti iholle harmahtavan, öljyisen jäljen. Koko vaunu tuntui hengittävän raskaasti ja epätahdissa oman sydämeni kanssa.

Avasin hyttini oven, mutta vastassa ei ollutkaan odottamani lepo. Kapea sänky oli pedattu petollisen huolellisesti, mutta jo ensisilmäyksellä näin lakanan alla olevat epätasaiset kohoumat. Reunan alta paljastui totuus: kellertävän lakanan alta pilkotti tummanpuhuvaa, leviävää hometta, joka oli syönyt tiensä läpi vanhojen kuitujen. Hytissä leijui imelä, mullansekainen tuoksu, joka tarttui välittömästi vaatteisiini ja sai kurkkuni karheasti kutisemaan.

Istuutuessani sängyn reunalle, kaiuttimet heräsivät eloon. Niistä ei kuulunut musiikkia eikä asemakuulutuksia, vaan hiljainen, särisevä ja lohduton tallenne. Se oli mekaaninen ääni, joka luki loputonta veroilmoitusta: vähennyksiä, korkoja ja mätkyjä, jotka kaikuivat tyhjässä hytissä kuin muistutus kaikesta siitä maallisesta painolastista, josta en koskaan pääsisi eroon. Ääni ei pitänyt taukoja, se ei hengittänyt; se oli vain tasainen, raastava virta virastosuomea, joka tuntui syövyttävän tiensä suoraan tajuntaani.

Tuijotin hytin pientä ikkunaa, mutta heijastukseni sijasta näin vain puhelimeni ruudun hehkun. Microsoft Teams oli edelleen auki, ja nyt tekstitys seurasi kuulutuksen sanoja: Verotus vahvistettu. Mahdolliset oikaisuvaatimukset osoitettava Verohallinnon kirjaamoon.

Käytävältä kuului kolme hidasta, harkittua askelta. Hytin ovi ei avautunut reippaasti, vaan se väistyi sivuun vaivalloisesti, kuin se olisi vastustanut paljastamasta sitä, mitä kynnyksen takana seisoi.

Konduktööri täytti oviaukon. Hänen virkalakkinsa varjo peitti kasvot, mutta loisteputken värisevä valo paljasti hänen kätensä ne olivat harmaat ja sormenpäät olivat kuluneet olemattomiin tuhansien sovellusten skannaamisesta. Hän ei tervehtinyt, ei hymyillyt, vaan ojensi kätensä vaativasti.

VR Matkalla -sovellus, hän mörähti. Ääni ei tullut kurkusta, vaan se tuntui nousevan suoraan hytin homeisesta lattiasta.

Nostin puhelimeni, jonka näyttö hohdatti kalpeaa, sähköistä valoa. Kun hän laski lukulaitteensa näytölle, en kuullut piippausta. Sen sijaan tunsin äkillisen, jäätävän tyhjyyden jossain syvällä rinnassani. Se oli kuin joku olisi pyyhkinyt pois muiston ensimmäisestä kesäpäivästä tai äitini äänen palan minua, joka oli sovittu maksuvälineeksi tästä matkasta. Konduktöörin lukulaitteen näytöllä välkähti hetken kuva, joka näytti hämärältä lapsuusmuistolta, ennen kuin se imeytyi laitteen mustaan uumeniin.

Tarkastettu, hän sanoi, ja hänen äänessään oli nyt jotain uutta, vieraalla tavalla kylläistä.

Katsoin käytävälle hänen ohitseen. Muut hytit olivat auki. Näin vilauksia muista matkustajista; he istuivat muhkuraisilla patjoillaan tuijottaen tyhjyyteen, kädet sylissään. Heidän silmänsä olivat lasittuneet, kuin heiltä olisi viety jo kaikki tärkeä, jättäen jäljelle vain pelkän kuoren, joka kykeni vielä kuuntelemaan kaiuttimien loputonta veroilmoitusta. Kukaan ei yrittänyt nousta. Kukaan ei etsinyt hätäjarrua. He tiesivät, ettei tästä vaunusta ollut uloskäyntiä oli vain seuraavia tarkastuksia.

Juna alkoi hidastaa, mutta se ei ollut pehmeä pysähdys asemalle; se oli tuskallinen, kirskuva prosessi, jossa metalli vääntyi metallia vasten. Viimein IC 666 nytkähti ja jäi niille sijoilleen keskelle ei-mitään. Hytin ikkunasta avautui näkymä, jota mikään rata-aikataulu ei tunnustanut. Se oli harmaa väistöasema, joka katosi sumuun vailla loppua tai alkua.

Ulkona seisoi riveittäin ruosteisia vaunuja, joiden kyljet olivat syöpyneet puhki ja joiden ikkunat tuijottivat takaisin kuin kuolleiden silmät. Ratapiha oli päällystetty karkealla, nokisella sepelillä, ja kiskojen välissä kasvoi kituliasta, harmaata kasvustoa, joka ei tuntenut valoa. Taivaalla roikkui kalpea aurinko, pelkkä himmeä, valkea kiekko, joka ei lämmittänyt vaan paljasti kaiken raaan lohduttomuuden.

Yritin katsoa tulosuuntaamme, mutta väistöasema ja kiskot hävisivät sakeaan sumuun vain muutaman kymmenen metrin päässä junan perästä. Oli kuin rata olisi lakannut olemasta, ja jäljellä oli vain tämä väistöasema, paikka jonne asiat joutuvat, kun ne unohdetaan tai poistetaan VR:n järjestelmästä.

Juna nytkähti kerran raskaasti ja ontosti, kuin sen valtava rautainen sydän olisi yrittänyt lyödä vielä kerran mutta jäi sitten täydelliseen, staattiseen hiljaisuuteen. Kaiuttimien särisevä veroilmoitus lakkasi, ja hytin loisteputki sammui, jättäen jälkeensä vain puhelimeni näytön heikon loisteen. Microsoft Teams välkähti viimeisen kerran: Kaikki osallistujat ovat poistuneet.

Ymmärsin, että olimme saavuttaneet paikan, jota ei voinut ohittaa.

Aika lakkasi olemasta mitattava suure. Se ei enää kulunut, se vain kerrostui hytin tunkkaiseen ilmaan kuin pöly. Tuijotin puhelimeni nyt pimentynyttä ruutua ja odotin odotin liikettä, ääntä, mitä tahansa merkkiä siitä, että maailmankaikkeus ei ollut pysähtynyt tähän harmaaseen ratapihaan. Mutta mitään ei tapahtunut. VR:n juna ei enää värissyt, se ei huokaillut; se oli muuttunut osaksi sitä samaa ruosteista hautausmaata, jota olin katsellut ikkunasta.

Odotus oli kalvavaa, sielutonta tyhjyyttä. Se oli se tunne, kun huomaat olevasi Microsoft Teams -palaverissa yksin ja odotat muiden liittyvän, mutta minuuteista kasvaa tunteja ja tunneista vuosisatoja. Vatsassani velloi edelleen se Avecran kuiva munkki, kivenkova ja sulamaton muisto jostain, mitä olin kerran kutsunut ravinnoksi.

Hytin hämäryydessä katonrajasta tippuva kondenssivesi piti ainoaa rytmiä: tip... tip... tip. Jokainen pisara tuntui iskevän suoraan tajuntaani, merkaten ajan kulumista paikassa, jossa ajalla ei ollut enää merkitystä. Kokeilin hytin oven kahvaa, mutta se ei liikahtanutkaan. Mekanismi oli täysin kuollut; lukko oli jumittunut johonkin välitilaan, ja ovi tuntui olevan kuin hitsattu kiinni karmeihinsa. Väänsin metallista kahvaa rystyset valkoisina, mutta se vain palautti kylmän, joustamattoman vastustuksen. Olin loukussa muutaman neliön hytissä, jossa ainoa seura oli muhkurainen patja ja kaiuttimien hiljentynyt kohina.

Ulkona kalpea aurinko ei liikahtanutkaan. Se valaisi ruosteisia vaunuja samalla säälimättömällä, varjottomalla valolla ikuisesti. Ymmärsin, että tämä oli se matkan osa, jota VR Matkalla -sovellus ei ollut näyttänyt: loputon odotustila, jossa mikään ei koskaan saavu ja josta mikään ei koskaan lähde. Olin saavuttanut väistöaseman, jonne kaikki hukattu aika ja unohdetut ihmiset lopulta päätyvät.

Minä olin matkustaja, jonka lippu oli tarkastettu ja leimattu. Olin suorittanut maksuni. Nyt minun piti vain odottaa ja tässä paikassa odotus oli ainoa asia, joka oli jäljellä.

Istuin hämärässä hytissä ja annoin puhelimen pudota muhkuraiselle patjalle. Sen musta ruutu ei enää heijastanut edes hätäkutsua. Kaikki alkoi niin viattomasti yhdellä sovelluksen painalluksella, yhdellä pätkivällä WLAN-yhteydellä ja IC 666:n vaunulla, joka näytti vain nuhruiselta InterCityltä. Mutta jokainen askel tällä matkalla, jokainen Avecran tarjoilema karvas kahvinkulautus ja jokainen sielusta raastettu tarkastusmaksu oli ollut valmistelua tähän hetkeen.

Tämä ei ollut pelkkä myöhästynyt juna tai tekninen häiriö. Tämä oli matkan päätepiste.

Tajuaminen iski hitaasti, kuin kondenssiveden kylmä pisara: en ollut enää matkalla kotiin, enkä ollut matkalla töihin. Olin allekirjoittanut sopimuksen, jota mikään VR Matkalla -sovelluksen peruutusehto ei koskenut. IC 666 oli ollut viimeinen matkani, ja se harmaa, ikuinen väistöasema ikkunan takana oli se paikka, jonka olin ansainnut elämäni sieluttomilla rutiineilla ja loputtomilla Microsoft Teams -palavereilla.

Olin kuollut jo kauan sitten, kenties jo siellä asemalaiturilla, kun ensimmäisen kerran hyväksyin maksun. Tämä oli minun helvettini: ei tulta, ei huutoa, vaan loputon, harmaa odotus jumittuneen oven takana, seurana vain kiskonliitosten vaimea kaiku ja veroilmoituksen särisevä tallenne. Olin saavuttanut ikuisuuden, jossa mikään ei muutu ja jossa ainoa matkustaja olin minä itse.

Olin perillä.

Ja täällä odotus ei päättyisi koskaan.
 

chatgpt löysi tiensä tänne

No ei.

Google AI hoiti kieliopin tarkistuksen. Tarina kyhätty omakohtaisista kokemuksista yhdistettynä tutun poismenoon.