En pysty itkemään läheisten kuolemaa, en edes hautajaisissa. Mikä minulla on?

Mä en ikinä itke surun ollessa päällä, vaan sitten kun se on enemmän käsitelty ja tietynlainen helpotus iskee. Sitä ennen vatsassa tuntuu keilapallo ja suu täynnä kuivaa hiekkaa, joskus kuukausitolkullakin, sitä on vain turta.

Siskoni haukkui minua tunteettomaksi hirviöksi, kun en esim. itkenyt hautajaisissa. Itseään pitää edelleen empaattisena, vaikka hänen on mahdotonta ymmärtää, että ihmisillä on erilaiset tunteet, niiden käsittelytavat ja luonnolliset reaktiot ja ne tulevat erilaisella vauhdilla eri ihmisille.

Ole oma itsesi, siten saat surun käsiteltyä. Pahinta on alkaa stressata, mitä muut ajattelevat ja täytyy vielä keskittyä tunteiden näyttelyyn kaiken muun päälle.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minulla on ongelmana se, että vaikka itkettäisi, niin en "pysty" itkemään julkisesti. En tiedä mikä siinä on, en edes äitini hautajaisissa pystynyt vaan yritin olla näyttämättä mitään. Tuntuu jotenkin tosi nololta itkeä julkisesti vaikka muut hautajaisissa itkevätkin. Tuntuu että kauhea paino on koko ajan rinnassa kun en ole pystynyt itkemään suruani äidistäni, en edes yksin kotona. En ymmärrä mistä johtuu tämä?

Sua on saatettu lapsena moittia siitä, jos olet näyttänyt tunteesi julkisesti. Tai sitten olet nähnyt nuorena jonkun tulevan moitituksi siitä, että näytti tunteensa. Näin siitä muodostuu sellainen tiedostamaton sääntö, ettei tunteita saa näyttää.

Hei, kiitos tästä! Miten en itse tajunnut tätä, koska muistan nyt kuinka isäni heristi nyrkkiä ja huuteli että mitäs siinä itket, älä itke jne. ... En muista mitä asiaa mahdoin itkeä, mutta taisin olla aika pieni. Itkeä ei saanut, ainakaan isän nähden.

Minullekaan itku ei yleensäkään tule herkästi. Olen todella surullinen esim. hautajaisissa, joissa vainaja on läheinen tai liian varhain lähtenyt. Silmät pysyvät kuivina.

Ääni kyllä tärähtää arkun äärellä muistosanoja lausuessa.

Minulta on kuollut mummi ja isä. Molemmat, kun olin yli 40v. Olen itkenyt niiden tiimoilta vain kerran, siinä, kun valitsin isälleni kuolinilmoitukseen värssyä. Oli todella helpottava tunne saada itkettyä vähän surua ulos, oma suruni sijoittuu lähinnä aikaan, kun leikimme lapsena ja sen jälkeen vähitellen menetin isäni, joka löysi uuden kumppanin, josta tuli itselleni elämääni aika turvaton aikuinen. Värssy kuvasi isäsuhdettani todella koskettavasti.

Minä mietin muita asiota, enkä ota katsekontaktia arkkuun, enkä muihin ihmisiin. Mietin työjuttuja , harrastuksia ym. Koir kuoli itkin ja join saunassa, se oli ainut kerta. 2 mennyt sen jälkeen, ja vaimo hoiti asian. Hän näkee töissä kuolleita, ei toki koiria.

Minä taas itken helposti, myös ilosta ja liikutuksesta. On niin yksilöllistä tietenkin. Kyyneleet voivat tulla silmiin vieläkin kun ajattelen vuosia sitten kuolleita perheenjäseniäni. Itku puhdistaa sydämen tuskaa, mutta väkisin se ei tule.  Tiedän parikin vanhempaa henkilöä, jotka ovat kertoneet, etteivät enää pysty itkemään.  He olivat elämässään kokeneet niin paljon tragedioita ja menetyksiä, että kyyneleet eivät enää tulleet. Jokin turtumus tullut sisimpään, aivan ymmärrettävästi.

Sinulla on peräsuolen laskeuma ,se teettää tuollaista

Olet itkenyt rakkaitteni kuolemaa vain yksin. En hautajaisissa tai muiden läsnäollessa.  Luulen, että minulla se johtuu ihan siitä että mietin miltä muistakin tuntuu. 

Itseään ihmiset itkee jos itkee, ei sitä kuollutta. Ei kuollut enää tunne mitään eikä ajattele, että eläisinpä vielä.

Vierailija kirjoitti:

Itseään ihmiset itkee jos itkee, ei sitä kuollutta. Ei kuollut enää tunne mitään eikä ajattele, että eläisinpä vielä.

Et voi sanoa noin. Kun lapseni sairastui masennukseen ja teki itsemurhan, itkin nimenomaan häntä. Ja itken edelleen.

Miksi pitäisi itkeä? Ei se tee sinusta/kenestäkään parempaa ihmistä tai enemmän surevaa.  Surra voi ilman itkuakin. Itse olisin tyytyväinen, jos hautajaisissa selviäisin ilman itkua, se on inhottavaa.

Vanha ketju, mutta paljastaa etteivät kaikki ymmärrä suremisen mekanismeista mitään. Hautajaisissa itkeminen ei suoraan korreloi suruun.

Vierailija kirjoitti:

 

Minulla on ongelmana se, että vaikka itkettäisi, niin en "pysty" itkemään julkisesti. En tiedä mikä siinä on, en edes äitini hautajaisissa pystynyt vaan yritin olla näyttämättä mitään. Tuntuu jotenkin tosi nololta itkeä julkisesti vaikka muut hautajaisissa itkevätkin. 

 

Minulla juuri näin! Tuntuu nololta isossa joukossa itkeä enkä halua näyttää heikkouttani 50 ihmiselle.

Ap

Vaiko olisiko kuitenkin oikeaa vahvuutta se, että uskaltaa näyttää tunteensa? Heikko peittelee ja miettii mitä muut ajattelee.

Vierailija kirjoitti:

Kerro kuinka saavutit tämän tilan? Kuulostaa vapauttavalta.

 

Oon eri, mutta ikä. Itkin nuorena tosi helposti, nyt en enää noin 10 vuoteen oikeastaan millekään, enkä koe, että itkeminen jotenkin olisi parempi asia. 

N53

Vierailija kirjoitti:

Minulta on kuollut mummi ja isä. Molemmat, kun olin yli 40v. Olen itkenyt niiden tiimoilta vain kerran, siinä, kun valitsin isälleni kuolinilmoitukseen värssyä. Oli todella helpottava tunne saada itkettyä vähän surua ulos, oma suruni sijoittuu lähinnä aikaan, kun leikimme lapsena ja sen jälkeen vähitellen menetin isäni, joka löysi uuden kumppanin, josta tuli itselleni elämääni aika turvaton aikuinen. Värssy kuvasi isäsuhdettani todella koskettavasti.

Hetkinen, oletko minä? Minä valitsin isäni kuolinilmoitukseen "Niin kaunis on maa" kohtia, joissa puhutaan mm. leikistä...

Juuri sen takia, että ollessani nuori isä oli paras ystäväni ja todellakin myös"leikki" kanssani, pelasimme esim korttia, yatzya ja Monopolia, katsoimme televisiosta tietovisoja ja osallistuimme kotisohvalla itsekin jne. Olen isäni ainoa lapsi.

Sitten hänen elämäänsä tuli nainen, joka alkoi vähitellen suhtautumaan hänen läheisiinsä todella kummallisesti ja lopussa oli isän ollessa muistisairas ottanut isästä aivan täyden kontrollin ja vihoitteli kaikille suvussamme... 

Laitoin ihan tarkoituksella viittauksen, että "niiinpä, kuollut henkilö oli jotain ihan muuta", kuin hänen taloudellinen lypsylehmänsä.