Lue keskustelun säännöt.
En kestä kun elämä on niin TYLSÄÄ! Miten ihmiset oikein jaksavat arkea?!
10.06.2016 |
Myönnän heti alkuun että ongelma on omassa päässäni, mutta todellinen se on silti.
Perustietona että olen 25v sinkku opiskelija, asun yksiössä ilman lemmikkejä, ystäviä on kuitenkin mutta...
Huomasin vastikään, etten jaksa oikeasti olla yhtään kiinnostunut enää edes ystävieni jutuista. Sellaista turhaa arjen asioista jauhamista, milloin on koira kipeänä tai mitä mies nyt harrastaa ja joitain kaverin kaverin kuulumisia siinä sivussa, työjuttuja, pääsykokeisiin lukemista, etelänlomaa... Aivan jumalattoman tylsää.
Minulla ei ole myöskään mitään suuria urahaaveita, kun tästä lähivuosina valmistun niin en usko että edes saisin kunnollista kokopäivätyötä enkä varmaan sellaista edes haluakaan. Hirvittääkin ajatus siitä, että elämä olisi viitenä päivänä viikosta pelkkää työpäivän suorittamista ja vapaapäivät menisivät palautumiseen. Lomaa muutama surkea viikko vuodessa, hip hei.
Onko täällä ketään muuta, jolla on tullut totaalinen kyllästyminen arikseen elämään ja joka oikeasti ON saanut jotain muutoksia siinä sitten aikaan? Miten sen teitte?
Kommentit (246)
Teen joka aamu kuolevaisuustietoisuusmeditaation (ihana sana suomeksi!).
Työni on vaihtelevaa, vastuullista ja laitan koko persoonani peliin. Pelkään kuollakseni. Ei tylsistytä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jep, samalta tuntuu täälläkin. Itse tosin olen työelämässä, työ ei enää niinkään kiinnosta ja on samaa väsyttävää paskaa päivästä toiseen. Mieluummin nukun töiden välissä (aamu- ja iltatyöt), jotta päivät menisivät edes vähän nopeammin. Toisten ihmisten jutut ei kiinnosta, en ole perillä kenenkään elämästä, facessa olen mutta en jaksa käydä toisten profiileissa. Jos haluan jotain "kivaa" elämääni, juon. Musta tuntuu, että jokainen päivä toistaa vain itseään, mistään ei ole hyötyä, eikä tässä paskassa ole järkeä.
Elämä ei voi olla aina kiinnostavaa ja vaihtelevaa, silti se on elämää. Tylsyyttäkin on opittava jossain määrin sietämään. Jossain vaiheessa elämää alkaa arvostaa sitä tavallista tylsää arkea, jossa asiat tapahtuvat säännöllisesti, hieman hitaasti ja mahdollisimman pitkälti ennakoidusti. Mutta jos on tyytymätön elämäänsä, voi toki yrittää tehdä jotain sen eteen, vaatia itseltään jonkin sortin muutosta, uskaltaa ottaa vaikka uusi haaste vastaan, vaatia itseään heittäytymään uuteen tilanteeseen. Toisaalta nykyihmisen suuri ongelma on, että hän ei kestä tylsyyttä, koska odotamme aina jotain suurta tapahtuvaksi.
Mulla on rakkaita liikuntaharrastuksia useampiakin, ne piristävät. Lisäksi tehdään uusia hauskoja juttuja ainakin pari kertaa kuussa kavereiden kanssa. Päihteet silloin tällöin käytettynä tuovat myös iloa elämään. Ja miesseikkailut. Olen myös opiskelija, mutta asun solussa käyn töissä harrastuksien rahoittamiseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minustakin arki on tylsää ja elämä merkityksetöntä.
Muutin ulkomaille, koska Suomessa oli tylsää. Kohta vuosi täällä takana ja muutos tulee ainakin työhön, vaikka nykyiseen asuinpaikkaani jäisinkin toiseksi vuodeksi.
MUTTA minulle onnellisuuden edellytys on ollut elämän merkityksettömyyden tajuaminen. Kun ymmärtää, että on täällä syyttä, pian kuolee pois ja kaikelle tulee loppu. Tämän ymmärrettyäni elämäni tavoitteeksi tuli onnellisuuden tunne. En välitä ulkopuolelta tulevista paineista tai käsityksistä siitä, millaista hyvän tai menestyneen ihmisen elämä on. Minä toimin siten, mikä tekee minut onnelliseksi (tietysti vahingoittamatta muita!). Onnea on musiikki, tanssi, eläimet, hyvä ruoka, uni, luonnon kauneus.
Minulla ei ole maallisia tavoitteita tai kunnianhimoa, katson minne elämä kuljettaa ja nautin matkasta. Ja kun joskus loppu tulee, hyvä niin. Yksi kerta maailmassa on minulle tarpeeksi, mutta nyt kun kerran täällä olen, otan siitä kaiken irti.
Jos kaikki on turhaa, on vapaa!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minustakin arki on tylsää ja elämä merkityksetöntä.
Muutin ulkomaille, koska Suomessa oli tylsää. Kohta vuosi täällä takana ja muutos tulee ainakin työhön, vaikka nykyiseen asuinpaikkaani jäisinkin toiseksi vuodeksi.
MUTTA minulle onnellisuuden edellytys on ollut elämän merkityksettömyyden tajuaminen. Kun ymmärtää, että on täällä syyttä, pian kuolee pois ja kaikelle tulee loppu. Tämän ymmärrettyäni elämäni tavoitteeksi tuli onnellisuuden tunne. En välitä ulkopuolelta tulevista paineista tai käsityksistä siitä, millaista hyvän tai menestyneen ihmisen elämä on. Minä toimin siten, mikä tekee minut onnelliseksi (tietysti vahingoittamatta muita!). Onnea on musiikki, tanssi, eläimet, hyvä ruoka, uni, luonnon kauneus.
Minulla ei ole maallisia tavoitteita tai kunnianhimoa, katson minne elämä kuljettaa ja nautin matkasta. Ja kun joskus loppu tulee, hyvä niin. Yksi kerta maailmassa on minulle tarpeeksi, mutta nyt kun kerran täällä olen, otan siitä kaiken irti.
Hyvä.
Ap, luin koko viestiketjun läpi ja voin täysin allekirjoittaa ajatuksesi! Opiskelen yliopistossa, se on puuduttavaa ja suhteellisen tylsää. Seurustelen ja siksi olen alkanut stressaamaan, että haluanko oikeasti siihen uran, asuntolainan ja perheen perustamisen oravanpyörään. En ole kovin rohkea ja spontaani ihminen, joten vaikeaa kuvitella repäisevänsä ja tekevänsä jotain ihan normeista poikkeavaa. Monet asiat on ihan ok, mutta mulla ei ole mitään suuria intohimoja. Harvemmin jaksan erityisesti innostua mistään. Olen kyllä sairastanut masennusta ja käynyt jopa terapiassa, mutta se keskittyi masennuksen ja sen hetkisen elämäntilanteen (ja toki myös lapsuuden ja nuoruuden) vatvomiseen. En enää koe olevani masentunut, vaan enemminkin vain tajunnut olevani tällainen luonnostaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Alkoholisoitumalla ja polttamalla tupakkaa tylsinä hetkinä
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlaisessa tilanteessa, opintojen loppusuoralla. Minulla alan osoittautuminen vääräksi, jälleen kerran, kertoo ehkä syvemmästä jutusta. En väitä, että ap:lla on samoin, mutta avaan vähän. Tämä on tajunnanvirtaa...
Olen opiskellut monta tutkintoa ja kaikenlaisia kursseja. Töissä olen aina turhautunut, opiskelusta olen nauttinut. Mutta kun on tullut aika tehdä opeilla jotain, en luota kykyihini. Minulla on ideoita ja oma-aloitteisuutta, mutta siihen se jää. Syyksi alkaa hahmottua se, että en uskalla tehdä työstä omaani vaan yritän sopeutua ja miellyttää opettajia ja pomoja.
Nyt tuntuu samalta, mutta olen päättänyt aikuistua, minulla on uusi murrosikä auktoriteettihahmoja kohtaan. Olen kuvitellut, että joku muu tietää paremmin.
Aion tehdä työstäni oman näköistä. Alkaa yrittäjäksi. Siinä on riskinsä, mutta parempi sekin kuin tylsyys. Viimeinen tsäänssi, en aio enää elää etsikkoaikaa opiskelijana.
Ymmärrän.
Minullakin on paljon ideoita ja tunnen itseni kummjaiseksi niiden rinnalla ketkä vain tekevät niinkuin opettaja sanoo.
Päässäni on liikaa vilskettä enkä osaa myydä ideoitani muille.
Pelkään että pilaan ja sotken kaiken. Kaiken sen turvallisen valmiiseen konseptiin tottuneiden ihmisten systeemin. Tai että tulen väärin käsitetyksi.
Tai minua luultaisiin kummalliseksi pätijäksi ja erikoisuuden tavoittelijaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mä en ole masentunut ja tykkään ihan tavallisesta arjesta lasten kanssa mutta se uuvuttaa mut totaalisesti! Parin kolmen vk jälkeen olen ihan täynnä tappelua, pienimmän perässä juoksemista, ruoanlaittoa, tiskejä ja kuskausta ja mitä inhoan eniten: lapsista lähtevää mökää ja niiden patistamista. Mun elämän kohokohta on kun isä menee niiden kans mummulaan ja saan olla yksin viikonlopun. Silloin kattelen leffoja, EN kokkaa, luen, käyn lenkillä kaverin kans ja vain löhöän. Ihanaa, ja nautin joka sekunnista! Eli mun tilanne on että arjen rankkuus saa tavallisen yksinolemisen tuntumaan mahtavalta. 😁 Eli ei mikään houkutteleva tilanne täälläkään.
Stepstoknowledge.com
Elämänpituinen haaste ja polku. Jos syvennyt ja sitoudut siihen elämä muuttuu väistämättä sisältä ulospäin vähitellen. Ei ole kaikille, mutta ap kuulostat siltä että tämä on se ankkuri, jota tarvitset. Tyyneys, mysteeri, fokusoitunut ajattelu ja sitä kautta oman tarkoituksen löytäminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlaisessa tilanteessa, opintojen loppusuoralla. Minulla alan osoittautuminen vääräksi, jälleen kerran, kertoo ehkä syvemmästä jutusta. En väitä, että ap:lla on samoin, mutta avaan vähän. Tämä on tajunnanvirtaa...
Olen opiskellut monta tutkintoa ja kaikenlaisia kursseja. Töissä olen aina turhautunut, opiskelusta olen nauttinut. Mutta kun on tullut aika tehdä opeilla jotain, en luota kykyihini. Minulla on ideoita ja oma-aloitteisuutta, mutta siihen se jää. Syyksi alkaa hahmottua se, että en uskalla tehdä työstä omaani vaan yritän sopeutua ja miellyttää opettajia ja pomoja.
Nyt tuntuu samalta, mutta olen päättänyt aikuistua, minulla on uusi murrosikä auktoriteettihahmoja kohtaan. Olen kuvitellut, että joku muu tietää paremmin.
Aion tehdä työstäni oman näköistä. Alkaa yrittäjäksi. Siinä on riskinsä, mutta parempi sekin kuin tylsyys. Viimeinen tsäänssi, en aio enää elää etsikkoaikaa opiskelijana.Ymmärrän.
Minullakin on paljon ideoita ja tunnen itseni kummjaiseksi niiden rinnalla ketkä vain tekevät niinkuin opettaja sanoo.
Päässäni on liikaa vilskettä enkä osaa myydä ideoitani muille.
Pelkään että pilaan ja sotken kaiken. Kaiken sen turvallisen valmiiseen konseptiin tottuneiden ihmisten systeemin. Tai että tulen väärin käsitetyksi.
Tai minua luultaisiin kummalliseksi pätijäksi ja erikoisuuden tavoittelijaksi.
Oletko ap?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen samanlaisessa tilanteessa, opintojen loppusuoralla. Minulla alan osoittautuminen vääräksi, jälleen kerran, kertoo ehkä syvemmästä jutusta. En väitä, että ap:lla on samoin, mutta avaan vähän. Tämä on tajunnanvirtaa...
Olen opiskellut monta tutkintoa ja kaikenlaisia kursseja. Töissä olen aina turhautunut, opiskelusta olen nauttinut. Mutta kun on tullut aika tehdä opeilla jotain, en luota kykyihini. Minulla on ideoita ja oma-aloitteisuutta, mutta siihen se jää. Syyksi alkaa hahmottua se, että en uskalla tehdä työstä omaani vaan yritän sopeutua ja miellyttää opettajia ja pomoja.
Nyt tuntuu samalta, mutta olen päättänyt aikuistua, minulla on uusi murrosikä auktoriteettihahmoja kohtaan. Olen kuvitellut, että joku muu tietää paremmin.
Aion tehdä työstäni oman näköistä. Alkaa yrittäjäksi. Siinä on riskinsä, mutta parempi sekin kuin tylsyys. Viimeinen tsäänssi, en aio enää elää etsikkoaikaa opiskelijana.Ymmärrän.
Minullakin on paljon ideoita ja tunnen itseni kummjaiseksi niiden rinnalla ketkä vain tekevät niinkuin opettaja sanoo.
Päässäni on liikaa vilskettä enkä osaa myydä ideoitani muille.
Pelkään että pilaan ja sotken kaiken. Kaiken sen turvallisen valmiiseen konseptiin tottuneiden ihmisten systeemin. Tai että tulen väärin käsitetyksi.
Tai minua luultaisiin kummalliseksi pätijäksi ja erikoisuuden tavoittelijaksi.
Nämä ovat tällaisia opiston musateatterilinjalaisen angsteja. Olet oman erityislaatuisuutesi uhri. Koetahan nyt päästä itsestäsi yli.
Vierailija kirjoitti:
Alkoholisoitumalla ja polttamalla tupakkaa tylsinä hetkinä
JA katsomalla tosi-tv:tä.
Sairastuin syöpään muutamia vuosia sitten. Sellaiseen syöpään jossa ennusteet ei olleet kovin lupaavia. Vietin sairaalassa n. 7 kk yhden vuoden aikana.
Haaveilin siellä että pääsisin kotiin ja saisin elää ihan tavallista elämää. Käydä töissä, tulla kotiin, tehdä ruokaa perheelle jne. Onneksi pääsin. Tuo aika kova koulu pisti minut arvostamaan ihan tavallisen arkielämän tosi korkealle. Elämä on suhteellista näemmä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Alkoholisoitumalla ja polttamalla tupakkaa tylsinä hetkinä
JA katsomalla tosi-tv:tä.
Vihdoin joku vastasi otsikon kysymykseen. Ja vieläpä realistisesti.
Monet ystäväni ovat jo valmistuneita ja työelämässä. Ehkäpä minua onkin ruvennut tympimään heidän juttunsa siksi, että nykyään ne ovat yhä enemmän sitä jonninjoutavaa tyhjän jauhamista arkisista asioista, sitä oravanpyörää johon itse en haluaisi edes hypätä mukaan. Varmaan (ja toivottavasti ja haluaisin uskoa näin) heidän elämässään edelleen on muutakin, mutta eivät sitten vain tuo sitä esiin keskusteluissa. -ap