Vetis 20
Seuratut keskustelut
Kommentit
Vierailija kirjoitti:
Kokonaisuus ratkaisee. Koeta arvioida sitä.
En osaa oikein enää arvioida itseäni "oikein". On minua kyllä sanottu söpöksi/nätiksi/kauniiksi, mutta en osaa ottaa kehuja vastaan. Enkä tule ottamaankaan niin kauan kuin olen itselleni tämmöinen.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
Minulta tuollainen pilasi aika pitkän ajan elämää. Näin jälkeenpäin ajatellen mulla on varmaan ollut vakavampikin kehonkuvan häiriö nuorempana. Uskoin nimittäin olevani suorastaan iljettävän ja hirviömäisen ruma. En nähnyt itsessäni mitään muuta kuin irvokkaita kauneusvirheitä toisensa perään, epäsymmetrisyyksiä ja rumia kohtia. Tämä alkoi teininä ja pääsin siitä vasta lähemmäs 40 v ikää :( Ja nyt jos katson nuoruudenkuviani niin ymmärrän että olin todella kaunis ja harmittaa, että en iloinnut siitä enkä "hyödyntänyt" sitä mitenkään vaan päinvastoin masennuin kotona miettimässä mistä kohtaa olen iljettävimmin ruma ja miten kukaan mies ei voi koskaan koskea tällaiseen iljetykseen. (Minä tosiaan jäin vaille puolisoa varmaan paljolti sen takia, että eristin itseni tehokkaasti ihmisistä koska uskoin olevani kuvottava)
Tuo kehonkuvanhäiriö on oikeasti vakava sairaus, joka rajoittaa ja saattaa jopa pilata elämän. Saanko kysyä rajoittiko tuo vääristynyt ajatusmaailma paljonkin elämääsi? Ja sinulla on vielä aikaa löytää kumppani ihan varmasti.
Vierailija kirjoitti:
Vetis 20 kirjoitti:
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
En ole, olin jo pienenä lapsena epävarma ulkonäöstäni. Teini-iässä tilanne paheni, mutta noin 15-vuotiaana vihdoin ymmärsin, että jonkun mielestä minäkin olen kaunis.
Itsensä hyväksyminen oli kuitenkin pitkä ja aaltoileva prosessi, monen asian summa. Kesti yli vuosikymmenen todella oppia rakastamaan kehoaan kaikkine piirteineen. Piti ymmärtää, että elämässä on paljon tärkeämpiä asioita kuin oma ulkonäkö. Iso rooli oli puolisollani, joka näki minut ulkoisesti täydellisenä. Aloin pikkuhiljaa nähdä itsekin itseni niin.
Kuulostan ehkä leuhkalta, mutta sanottakoon, että näen täydellisen kauniita ihmisiä jatkuvasti myös ympärilläni. Kunpa vain itsekin näkisivät sen Itsensä hyväksyvä ihminen on ikinuori ja ikikaunis.
Niin onhan tämä raskasta, pitäisi itselläkin vaihtaa asennetta, että ymmärtäisi hyväksyä omat "vikansa", eikä vatvoa niissä kunnes uupuu. Enkä ole edes ruma, mutten enää pidä itseäni kauniinakaan.
Näen itsekin paljon kauniita ihmisiä ympärilläni, surettaa kun ihmiset eivät näe omaa kauneuttaan vaan vertailevat aina muihin. Itsensä hyväksyminen ja varsinkin rakastaminen on vaikea laji.
[tuote-=Vierailija]Sairas on maailma ja autuaita ne, jotka ovat vapaita ulkonäköpaineista. Itse olen sellainen joten tiedän, että se on mahdollista.[/quote]
Oletko aina ollut? Jos et, niin miten päädyit olemaan vapaampi? Se on oikeasti niin kuin vankila, jos ulkonäköpaineet ottavat liikaa valtaa. Jännä ettei teini-iässä ollut näin isoja paineita. Varsinkaan 13-16-vuotiaana.
Ai tuollainen Himmler Heinrich (?) leuka? Ei ole tuollaista.