Vetis 20

Kuolema tullut lähemmäksi koko ajan. En enää välitä huolehtia itsestäni, enkä muistakaan juuri. Haluaisin kaiken olevan ohi, mutta ajatus siitä kuinka huonosti menee, tuntuu hieman väärältä. En siis enää syö mitään lääkkeitä, ja ehkä huomannut sen siinä, että itken taas koko ajan. Ei täällä oikein tunnu olevan mitään ilon aiheita. Mustaa ja synkkää.

Vierailija kirjoitti:

Pääset kyllä tämän yli. Mutta nyt sun pitää hakeutua paikkakuntasi päivystykseen jotta sua voidaan auttaa.

Jos en ole akuutissa hädässä, niin kukaan ei auta. Jonot niin pitkät ja kuolemanhaluisia koko Oulu täynnä.

Vierailija kirjoitti:

Vetis 20 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mene. Puhuminen auttaa. Jos äitisi ei ole empaattinen, puhu jollekulle muulle.

Kyllä varmaan on empaattinen, mutta vähän hankala, ei tosin enää ole ihan sellainen, mutta hieman omituinen kyllä.

Ironista, tänään on kuolleiden lasten muistopäivä. Monella äidillä on ikuinen suru sydämessään.

Älä tee itsellesi pahaa.

Sehän olisi hieno päivä kuolla. En ehkä tänne kuitenkaan kehtaa. Äiti menettänyt pienen vauvan jo.

Vierailija kirjoitti:

Vetis 20 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mitä se hyödyttää?????      

Viimeinen oljenkorsi. Tai taidan h*rttää itseni johonkin johdon pätkään. Sitä eilenkin jo sovittelin kaulaan. Kuulema voi onnistua vaikka ovenkahvaan, jos niin haluaa.

Älä. Miksi tuntuu niin toivottomalta?

Otan kaikki aika raskaasti. Olin jo pienenä lapsena hieman kummallinen ja "kuolemanhaluinen". Olen sitä vielä tänäkin päivänä, mutta pahenemissa määrin. Olen terapia- ja lääkärijonossa, mutta siihen menee vielä kauan. En jaksaisi odottaa enää. Enkä toivo huomiseen. Lääkkeet lopetin, koska pelkään niistä aiheutuvia sivuvaikutuksia.

Vierailija kirjoitti:

Ilman muuta menet sanomaan. Jos et äidillesi pysty, niin sano jollekkin aikuiselle. Puhupuhupuhu.

Nämä olot tulee aina näihin aikoihin. Vihaan itseäni ja sitä kautta koko maailmaa.