tuutimari

minunkin puolestani kaikki lapsekkaat lapsettomat! Samoja asioitahan sitä pyöritellään mielessä. Ja toisaalta mukava kuulla tuntemuksia, kun jo esim. yksi lapsi on saatu/suotu.

En minäkään ymmärrä lokeroimista, mitä harrastetaan jossain keskusteluissa. Kamalinta, mitä olen nähnyt, on ollut sellaiset keskustelut, joissa joku on plussannut ja heti on kaikki ketjussa toitottamassa, että " mene muualle hehkuttamaan raskautta, et kuulu enää tänne" ! Haluan ehdottomasti kuulla, jos jollekin meille käy onnekkaasti. Samallahan se tuo toivoa itsellekin onnistumiseen.

Mentha, älä välitä lääkärin suhtautumisesta. Kun pääset gynekologille ja erityisesti lapsettomuuteen erikoistuneelle lääkärille, uskon että suhtautuvat ymmärtäväisemmin. Ei saa antaa muiden mielipiteiden vaikuttaa, olet juuri oikean ikäinen lapsen saantiin, jos se siltä tuntuu miehesi kanssa. Tsemppiä sinne ja kaikille muillekin!

tuttuja tuntemuksia teidän kaikkien kirjoituksissa. Tervetuloa muuten kaikille, saamme koko ajan lisää osallistujia! Todella mukavantuntuista keskustelua onkin syntynyt.

Minäkin kaipaan välillä aikaa, jolloin lapsiasia ei ollut ajankohtainen parisuhteessamme. Silloin tosiaan osasi iloita monista arkisista asioista eikä tiennyt kantavansa murhetta mukanaan. Mutta en minä toisaalta enää haluaisi palata siihen elämään opiskeluineen ja taloudellisine huolineen, mutta muistan elämän hymyilleen enemmän... Vai kultaako aika muistot? Nyt tuntuu välillä, että kaikki arkipäivän asiat muistuttavat lapsettomuudestamme. Minäkin huomaan kaikki raskaana olevat ja lapsien kanssa liikkuvat ihmiset. Kylläpä kuulostaa, että elämäni on tällä hetkellä ankeaa. :) Ei se nyt niinkään ole, mutta tunnen tämän asian vaivaavan mieltä yhä useammin.

Niin, ja noihin lentäviin lauseisiin ja ihmisten ajattelemattomiin kommenteihin ja uteluihin väsyy hiljalleen, me saamme miehen kanssa vastailla niihin nimittäin jatkuvasti (tai parhaamme mukaan vältellä tilanteita ylipäänsä). Olenkin ajatellut seuraavan kerran, kun joku viisikymppisistä työkavereistani laukaisee täydessä kahvipöydässä jotain vauvakyselyä, kysäistä että:" mitenkäs Maire on, joko ne sinullakin on vaihdevuodet?" . Kun kerran aletaan henkilökohtaisia asioita vaihtamaan... :)

Minua on helpottanut huomattavasti, että mieheni on täysillä tässä asiassa mukana ja olemme toistemme tukena. Ainakin toistaiseksi hän on jaksanut vuodatukseni, kun tuntuu että elämä ei kohtele tasaisesti kaikkia.

Mutta kaikesta huolimatta mukavia viimeisiä elokuun päiviä kaikille!

Mukavaa tosiaan, että saatiin porukkaa kasaan. Tuntuu tosiaan pikkuhiljaa, että asiasta on kiva päästä keskustelemaan ja varsinkin samassa elämäntilanteessa olevien kanssa.

Teidän kirjoituksia kun lukee, löytää niiiin paljon omia tuntemuksia ja ajatuksia joukosta, että ihan hämmästyy. Minulla tosiaan yksi ainut erittäin hyvä ystävä tietää asiasta, mutta hän on kolmen lapsen äiti, joten välillä tuntuu ettei kuitenkaan pystytä ymmärtämään toisiamme puolin eikä toisin. Hän on ollut todella ihana ja kannustava, mutta kuitenkin...

Mekin edettiin aluksi " tulee jos on tullakseen" -mentaliteetilla, mutta niin siinä vain on käynyt, että kierron päiviä tulee laskeskeltua ja ovulaatiotestejä olen tehnyt. Annaliinu epäili testien toimivuutta, mutta minulla ne on näyttänyt aina tosi hyvin ovulaation, ei ole ollut mitään tulkintaongelmaa.

Annaliinu kertoi kuinka aluksi laski äitiysloman alkua sun muuta, sorruin ihan samaan aluksi! Kaipa sitä uskoi vielä silloin, että sitä on samantien raskaana, heh! Aina, kun oli työn puolesta tulossa matkoja, koulutusta tai suunnitteli miehen kanssa lomia, sorruin laskemaan kuinka pitkällä " raskaus" silloin ja silloin olisi... Nyt olen osannut luopua liiasta suunnittelusta. Suunnittelen mitä suunnittelen ja en anna enää oletetun raskauden häiritä. Nytkin lupauduin tällä viikolla töissä projektiin, joka vaatii sitoutumista ensi vuonna siihen enkä antanut raskaustoiveen häiritä asiaa. En toki tietenkään laita raskautumista hyllylle. Johan tuota joku muukin löytyy projektiin, jos ihme tapahtuisi ja jäisin pois...

Niin, monella näyttää tosiaan olevan tuo vuoden vaihde jonkinlainen etappi. Sinne mekin ollaan ajateltu edetä ja katsellaan sitten taas uusiksi asioita, jos raskautta ei edelleenkään kuulu. Helpottaa, kun on jokin ajatus asiasta.

Me olemme miehen kanssa sen ikäisiä, että kaikilla ystävillä alkaa olla lapsia ja lisää tulee koko ajan. Huomaan, että olen alkanut odottelemaan raskausuutisia pienellä pelolla koko ajan. Aina, kun joku ystävä vihjaa, että vauva saa tulla, tiedän että parin kuukauden kuluttua se on sitten tulossa. Ja niin on todella käynyt useamman kohdalla! Olen iloinen kaikkien heidän puolestaan, mutta joka kerta se vihlaisee ja muistuttaa omasta tilanteesta. Kyllä muutaman kerran on tullut ajateltua katkerasti, että miksi olemme jääneet tässä jaossa ihan ilman huomiota... :) Toisaalta muutaman hyvän ystävän lapset ja varsinkin veljeni lapset antavat valtavasti, kun heidän kanssaan saa touhuta, silloin paremminkin pääsen unohtamaan tilanteemme.

Huomaan, että aina kun kuukautiset alkavat, asia aktivoituu enenmmän ja suren asiaa, mutta kun kierto etenee uusi toive nostaa taas päätään. Nyt kp4 menossa ja tuntuu että taas elämä alkaa voittamaan. :)

Tässäpä tätä höpinää riittämiin... Saa riittää tältä erää! Kiva, jos saadaan ajatuksia vaihtoon.

Voisin myös liittyä mukaan, en olekaan vielä sopivaa pinoa löytänyt. Olisi mukavaa vaihtaa ajatuksia lapsettomuudesta. Vauvakuumeisista löytyy varmasti sopivia pinoja, mutta niihin keskusteluihin on turhan vaikea päästä mukaan, kun ovat kirjoitelleet jo pitkään ja ei minuakaan niin kovasti kiinnosta päivän tapahtumien kertominen kuin tosiaan ajatusten vaihto itse vauvan kaipuusta.... :)

Niin, olen 30v ja mies 31v. Vauva on ollut toiveissa yli vuoden, " ahkerasti" ollaan yritetty n.10kk. Itse ainakin vielä jaksan uskoa (ja tieten välillä vaipua epätoivoonkin), että kyllä se onnistuminen vielä tulee enkä ole ihan selkeästi luokittelemassa itseäni vielä lapsettomaksi. Sen verran ollaan edetty, että miehen siemennestenäyte toimitettiin tutkittavaksi ja se oli aivan normaali, joten päätettiin edelleen edetä hiljakseen. Enkä niin varma ole jatkojenkaan suhteen, lähteäkö joskus hoitoihin vai ei...

En koe itseäni mitenkään epäonnistuneeksi, mutta hyvin usein ulkopuoliseksi esim. työpaikan lapsikeskusteluissa. Jotenkin tämä asia aina silloin nostaa päätään ja saa olon surulliseksi. Hyvin helposti tulee leimatuksi sukupolveksi " joka vain haluaa nauttia omasta elämästään ilman lapsia" , ja totuus onkin aivan muuta... Emme ole puhuneet asiasta oikeastaan kenellekään. Minun paras ystävä tietää, mutta muuten olemme asian kanssa hyvin yksikseen.