Surullinen isä

,

Vierailija kirjoitti:

Tää on niin surullisen totta kaikissa mun tutuissa perheissä. On just hoitopaikka tasan sen aikaa kun vanhemmat töissä, ei mitään muuta. Ikinä ei saa olla kaksin muuta kuin yöllä rättiväsyneenä.

Jotenkin pitäisi jaksaa sen yli ja sitten vielä löytää toisensa uudelleen kun on ollut ihan vieraat kämppikset 15 vuotta...

No tui on hyvin sanottu ehkä ollaan oltu enempi kämppiksiä hoidettu pakolliset jutut. Unohdettu toisemme. Ehkä erillään olo auttaa huomaamaan sen. Liian monesti pitää toista itsestään selvyytenä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ap, meillä oli noin kun lapset pieniä.

Mies suostutteli minut jäämään siksi aikaa että järjestetään asioita. Hän oli sitkeästi kiltti ja huolehtiva minulle, vaikka olin ihan varma että hellän ei enää rakasta minua.

Minulle oli siis siinä vauva-ajan kurjuudessa tullut se vakaa käsitys että hän ei enää rakasta minua. Selvintähän oli siis erota.

Oikeasti olimme molemmat hukassa ja puhuimme toistemme ohi ja ymmärsimme väärin ja oletimme väärin.

Mieheni taivutteli minut perheneuvolaan ja parisihdeterapeutille. Suostuin kun ajattelin että sitten voi erota. Meidän pitkinkin kertoa kaikki mikä ottaa päähän. Huomasin että olin luullut asioita väärin. Meidän piti tehdä lista asioista joita arvostamme toisessa. Huomasin että mieheni puhui minusta tosi kauniisti ja arvostavasti.

Olen ihminen jonka on vaikea puhua, vaikka kohdata konfliktia, helpommin pakenen. Mieheni täytyi huijata minut tilanteeseen vieraan ihmisen kanssa jossa en kokenut olevani nurkassa eikä tullut pakoreaktio ja puolustautuminen vaan puhuin suuni puhtaaksi.

Siitä se paraneminen lähti ja rakastuimme uuselleen. Mies haki uuden työn ja muutimme helpompaan asuntoon lähemmäs tukiverkkoja.

Jep! Monikohan turha ero olis vältettävissä, jos ihmiset jaksais todella katsoa kaikki kortit ja käydä tällaisen prosessin. Moni luovuttaa, nostaa kädet pystyyn ja taas on yksi perhe hajonnut. Ja harvemmin ne uudet suhteetkaan sitten kestävät, kun ei ole aiempia asioita työstetty kunnolla.

Onko sulla paljonkin kokemusta eroista ja niiden työstämisestä? Uudesta suhteesta ja niiden kestämättömyyksistä? Useimmiten tuon tyyppistä tekstiä viljelevät ihmiset ovat autuaan kokemattomia yhtään mistään, kenties elelevät yhtä ainutta pitkää parisuhdettaan edes tietämättä paremmasta.

Jos minua tarkoitat on liikaakin. Kyllä sitä ikääkin rupeaa olemaan yli oletetun keskiiän.

Vierailija kirjoitti:

Kuinka tämä nyt muistuttaa sitä historianopettajamiestä, joka aina päätyy siihen että kaikki vika vaimossa, ja on vain hutsu joka ei ymmärrä hyvän miehen päälle, ja kyllä hän sitä sitten katuu.

Ap, tämä juttu on kuin saippua, ei näistä sinun jutuista ota selvää mistä on kyse.

Et kuulosta kun olisit paniikissa tai aidosti haluaisit vielä yrittää, oikeastaan kuulostat vähän siltä kuin asia olisi sinun puolesta ok, kunhan kaikki tietävät että siinä olit oikeassa ja mahdottoman hyvä ja uhrautuva mies ja kaikkesi yritit. Minkä kaiken, se jää vähän hämärän peittoon.

Olen muutaman viikon ehtinyt asiaa käsitellä. Pahin vaihe on mennyt vaikka epätoivo ja kyyneleet virtaavat päivittäin. Ehkä juuri lapsien takia olen kasassa pysynyt. Ruoka ei maistu unta ei juuri saa. Olen sen hyväksynyt että hän on menossa pois. Sanoinkin että tuen sinua päötöksessäsi vaikka se on vaikea hyväksyä. Rakastan sinua niin. Välillä toivoisin vain että tämä kaikki olisi pahaa unta.....

En väitä että olisin täydellinen mies tai isä en todellakaan. Todennäköisesti olen epäonnistunut surkeasti koska olen tässä tilanteessa. Siitä en syytä ketään muuta kuin itseäni..

Vierailija kirjoitti:

No, sinähän kerroit, että vaimosi teraapiassa antoi ymmärtää, että hän haluaa omaa aikaa. Sinä nyt olet sitä antanut hänelle. Mutta miten olet sitä antanut, onko siinä tullut näitä sanomisia:

taasko olet menossa?

miksi taas sinne pitää mennä?

pitääkö minun tulla mukaan?

ja sitten kun hän tulee kotiin, kuunteletko hänen juttuja. Saako kertoa illasta, treeneistä tai kavereista, ilman syytöksiä tai mökötystä. Ilman että syyllistetään, taas meillä ei ollut ihana perheiltaa, tai minä taas laitoin lapset nukkumaan jne..

Siinäkin voi olla se ero, eli miten oikeasti suhtaudut hänen menemisiin, ilmeisesti et niin hirveän hyvin. Jos hän aikaisemmin on joutunut olemaan kotona, ja sinä olet mennyt tai et ole katsonut hyvällä, kun hän lähtee, niin se on varmaan kovinkin ahdistavaa. Jos sinun menemiset on aikaisemmin haitannut hänen harrastuksia ja sitten marttyyrimaisesti alat yhtäkkiä hoitamaan perhettä, niin se meneminen on taas ahdistavaa. Varsinkin jos vielä soittelet perään, missäs olet?, Koska tulet kotiin?

Avioliitto on kahden kauppa, ja jos et omista käytöksistä löydä muuta kuin se, että te ette ole saaneet yhteistä aikaa, niin silloin et myöskään löydä sitä ratkaisua millä pelastat avioliittosi.

Kyllä hän on saanut mennä ja on soviteltu silleen että kummallekkaan eu tule huono fiilis. Ei mistään marttyyri meinigistä ole kyse vaan siitä että ei tehdä toiselle arjestakaan semmoista että tuntee olevansa yksin. Eikö perhe toimi niin. Ja en ole kysellyt perään

Välillä vaan tuntuu että sekään ei riitä.

Virheitä varmasti ollaan tehty nyt en kaiva niitä vaan toivon että osattaisiin ihmisinä kasvaa niin että emme tekisi samoja virheitä. Ja ehkä yhteiselon edellytykset löytyisi taas.