Sarvikala

[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 00:53"]

Söpö nimimerkki <3

[/quote]

Kiitos, Wikipedian satunnaisesta artikkelista sen itselleni hankin :D

[quote author="Vierailija" time="06.09.2015 klo 01:19"]

Minne eksyit Sarvikala?

[/quote]

Kirjoittamaan romaania.

Okei, elikkäs siis. Olen joistain näistä yrittänyt itse selviytyä olemalla vain reipas ja vain menemällä ahdistaviin tilanteisiin. Mutta olen silti menossa juttelemaan ammattiauttajalle. Haluan kuitenkin kuulla eka vähän teidän mielipiteitä, onko mulla tavallaan edes asiaa sinne. Olen 20-vuotias.

1. Sosiaaliset tilanteet ahdistaa

- Kuvittelen aina välillä, että ihmiset inhoaa ja halveksii minua. Yleensä en kuitenkaan oleta noin rankkoja mielipiteitä, vaan yksinkertaisesti ajattelen, ettei minusta pidetä tai ettei minuun haluta tutustua tai haluta porukkaan tai olen jotenkin vaivaksi tai seurani on vaivaannuttavaa.  Tämä johtaa välttämiskäyttäytymiseen. Myöhästelen yliopistosta, ettei minun tarvitsisi hengailla opiskelutovereiden kanssa ja tuntea noita tunteita. Välttelen koulun ravintolaan menoa, jos tiedän että siellä on mahdollisesti paljon porukkaa tai opiskelutovereita.

Kuitenkin olen päättänyt olla erakoitumatta, joten käyn esim. ainejärjestön bileissä. Tuntuu kuitenkin, etten kestä olla muiden seurassa ilman, että alkoholia on tarjolla. Juon aika paljon kun menen ulos. Yksin en tapahtumiin uskalla mennä, koska pelkään, että siellä on tuttuja. Joten olen aika paljon kotona. Ystäviä minulla ei uudella paikkakunnalla ole, mitä nyt yhtä opiskelutoveria voin ehkä kutsua kaverikseni. Muut on enemmän hyvänpäiväntuttuja tai bilekavereita, mutta en kuulu heidänkään joukkoon. Mutta tulemme toimeen.

Kaupassa käynti tms. ei oikeastaan ahdista.

Sosiaalista erakoitumista harrastin jotenkin ala-asteen lopusta/yläasteen alusta lähtien. En käynyt oikein missään ja en yrittänytkään tutustua ihmisiin, mitä nyt pariin ihmiseen tutustuin vähän paremmin heidän sinnikkyytensä ja ystävällisyytensä takia. Lukiossa pyrin olemaan vähemmän juro, mutta en sielläkään oikein osannut tutustua ihmisiin.

Ala-asteella ja tarhassa minulla oli vielä paljon kavereita. Olen ujo, tai olen ainakin ollut ujo, mutta en sellaisella "punastun" -tavalla, vaan enemmänkin olen ollut sellainen arka, sähisevä kissa, joka enemmänkin mulkoilee muita. Tästä tavasta (tai ujoudesta) pääsin mielestäni lukiossa eroon ja nykyään pyrin hymyilemään.

Usein tuntuu, että maailma menee liian nopeaa. Ihmiset tutustuvat toisiinsa enkä minä huomaa missä välissä. Sitten tunnen itseni vähän ulkopuoliseksi ja luulen, että selkäni takana tapahtuu jotain ja minut tarkoituksella jätetään ulos. Ja sitten välttelen. Vaikka ne joskus antaa signaaleja, että ne haluaisi minut mukaan.

2. Tulevaisuus vaikuttaa synkältä

- En oikein tiedä mitä tekisin opiskelujeni kanssa, motivaatio on kadonnut, en halua opiskella tätä alaa mutta tuntuu etten ole tarpeeksi hyvä, että pääsisin mihinkään muualle, koen olevani huonompi kuin muut, en kyllä edes oikein tiedä mitä haluan. Pelkään, etten koskaan saa uusia ystäviä ja vanhat kaikkoavat kun heidän elämänsä menee eteenpäin ja he löytävät uusia ystäviä, kun taas minä junnaan paikallaan. Olen jotenkin estynyt seksuaalisesti (minulla on libido mutta en tunne seksuaalista vetoa), harvoin ihastun ja jos ihastun, en uskalla tunnustaa ja ihastukseni on todella laimeaa, tyyliin "tuon kanssa olisi kiva viettää loppuelämä". Olen neitsyt ja pelkään, että olen neitsyt koko loppuelämäni. Pelkään, etten koskaan saa poikaystävää ja omaa perhettä ja jään ihan yksin.

3. Jokseekin epämääräinen olo, en tavallaan osaa hahmottaa itseäni

- En oikein tiedä kuka olen ja mitä haluan. Siis tiedän kyllä, kuka olen... En osaa selittää. Musta tuntuu, että mun identiteetti on jotenkin epäselvä. Joskus ajatukset puuroutuu päässä, ikään kuin en jaksaisi ajatella ja ajattelu olisi liian hidasta.

Olen aina ollut taipuvainen eskapismiin, nykyäänkin vietän paljon aikaa pääni sisällä, omassa haavemaailmassani. Teininä en oikein kokeillut uusia asioita ja etsinyt itseäni (tai no totta kai, mutta en kokeillut erilaisia rooleja yms) vaan lähinnä vain olin koneella, katsoin telkkaria, luin kirjoja, yöt ja aamut haaveilin. Joskus mietin, että olinkohan teininä masentunut. Paras ystäväni oli hylännyt minut, nukuin aika paljon ja olin väsynyt, olin vihainen ja aggressiivinen (löin pari kertaa ystävääni), olin aika apaattinen, itkin aina toisinaan paljon ja saatoin joskus olla niin vihainen ja surullinen yhtä aikaa ja itkin kun raivosin vanhemmilleni. Pidin sitä normaalina teini-ikänä. En ollut suosittu koulussa. Koin häpeää. Mutta minulla oli kyllä kaksi läheistä ystävää ja muutama kaveri.

Kaiken kaikkiaan koen olevani jumissa ja pelkään, että jos en nyt tee jotain, niin elämäni ei tästä mihinkään muutu ja... niin. En halua sen olevan tälläistä.

Viime aikoina olen ollut tavallista enemmän maassa, ilon aiheita ei ole juuri ollut, paras ystäväni tuntuu koko ajan etääntyvän minusta, ahdistaa alkava yliopisto, sosiaaliset kuviot ja opiskelu ja tuleva yksinäisyys (olen viettänyt kesän vanhempieni luona). Olen omassa kodissani lähinnä koneella ja katson telkkaria, en tapaa muita vain kuin bileissä ja koulussa jos on luentojen välissä aikaa ja oikeat ihmiset sattuu olemaan paikalla.

Olen totta kai syyllistynyt vähän googletteluun. Itse epäilin ensin estynyttä persoonallisuushäiriötä, mutta ajattelin sen sitten olevan vähän liian rajua. Sitten mietin dystymiaa (pitkäaikainen masentuneisuus). Sitten mietin, että ehkä tämä on epätyypillistä masennusta. Sitten mietin, että ei tässä mitään diagnoosia etsitä, vaan ehkä olen vain astetta herkempi ihminen.

Yksi nettikaverini sanoi, että ehkä kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö (tai siitä se lievempi versio oikeastaan), koska joskus mulle kuitenkin tulee niitä normaaleja tai "riehakkaita" jaksoja ja tää mun "masentuneisuus" on kuitenkin melko jaksottaista, mitä nyt tulee aina muutaman viikon välein (nyt on kyllä kestänyt jo 1-2 kuukautta). Sellaisia riehakkuusjaksoja tulee aina välillä kun olen hyvin levoton ja itsevarma ja saattaa kestää muutamasta tunnista muutamaan päivään, yleensä ehkä n. 2 päivää. Itse en kuitenkaan usko, että kyseessä on kaksisuuntainen mielialahäiriö.

Keskittymisvaikeuksia on myös jonkin verran.